keskiviikko 17. lokakuuta 2012

Negatiivinen on positiivinen.

Arvon naiset, onko tämä skenario tuttu? Menkat ovat jääneet tulematta, käyt huppu päässä ostamassa  apteekista raskaustestin, haparoivin käsin räpellät pakkauksen auki kotiin päästyäsi, teet tarkasti mitä ohjeissa käsketään ja pienessä hiessä venailet tulosta toivoen, että se näyttää negatiivista. Silti haluamasi tuloksen saatuasi jäät miettimään mitä jos? Mitä jos testi olisikin näyttänyt positiivista? Mitä jos testi ei ollutkaan luotettava ja oletkin raskaana? Mitä jos olisinkin halunnut olla raskaana ja olisin pettynyt suuresti negatiiviseen tulokseen?

Tällä hetkellä omassa päässäni pyörii tuo keskimmäinen kysymys, mitä jos olenkin oikeasti raskaana ja autuaana uskon testin sanelemaan vastaukseen? Ehtisinkö vielä tehdä abortin siinä vaiheessa kun hiffaisin olevani paksuna vai olisiko se siinä vaiheessa jo liian myöhäistä? Jos se suinkin vain olisi mahdollista niin keskeyttäisin raskauden silmiä rärpäyttämättä, olisi nimittäin täysin absurdi ajatus tulla äidiksi juuri nyt. Tai itseasiassa on hyvin vaikea kuvitella itseäni äitinä ylipäänsä koskaan. En myöskään osaa kuvitella poikaystävääni isänä, en ainakaan vielä. Vaikka ikää alkaakin olla jo periaatteessa suht sopivasti perheen perustamiseen, en silti vain näe meitä vanhempina, kaitsemassa pikku Vili-Petteriä tai Minna-Leenaa ja uppoutumassa perhe-elämään. Hyvä, että saamme pidettyä itsestämme huolta ja juuri vasta vuoden yhdessä asuneina vielä vasta totuttelemme yhteisen kodin jakamiseen. En ole henkisesti millään tavalla valmis uhraamaan niin suurta osaa elämästäni lapselle ja se varmasti kuulostaa itsekkäältä, mutten usko senkään olevan yhtään sen parempi vaihtoehto, että mahdollisen vahingon sattuessa jättäisi abortin tekemättä ja miettisi tehneensä elämänsä suurimman virheen. Julmaa, tiedän, mutta mieluummin jätän saamatta ei-halutun lapsen kuin kadun ja mietin vauvaa hyssytellessäni klo 4.06 yöllä mitä kaikkea olisin vielä voinut tehdä ja kokea ilman taaperon tuomaa loppuelämän kestävää vastuuta. 

Minulla on haaveita, joita haluan toteuttaa, paikkoja mihin tahtoisin matkustaa, asioita mitä haluaisin kokea ja jopa ajatuksia uran kehittämisen kannalta, ja ajatus lapsista sen kaiken keskellä tuntuisi vain esteeltä ja täysin mahdottomalta. Jos joskus lapsia hankkisin, haluaisin sen olevan varmasti sellainen hetki, että kokisin saavuttaneeni tietyt tavoitteeni ja unelmani jossain määrin ja voisin sitten keskittyä skideihin ja paremmilla mielin jakaa aikaani heille. Mutta meillä naisilla tuppaa tulemaan myös tuo ikä vastaan lastenteon suhteen, ja jos niitä jossain vaiheessa haluaa alkaa putkauttelemaan maailmaan, niin päälle nelikymppisenä se voi olla jo melko riskaabelia, ihan vaan lapsenkin terveyden tähden. Jos siis haluaisin pari kersaa saada aikaiseksi ennen 40v-synttäriä, pitäisi alkaa toimimaan viimeistään 35 vuoden kohdalla. Ja se on suoraan sanottuna perseestä, että naiset joutuvat jotakuinkin aikatauluttamaan elämän rytminsä sen biologisen kellon mukaan. En haluaisi, että olisi kiire tehdä elämän suurimpia päätöksiä, vaan haluisin elää elämää ilman liiallista stressiä moisten asioiden suhteen. Jostain syystä mä asetan edelle sellaiset asiat kuten kokemukset ja unelmien toteuttamiset kuin perheen perustamisen. Ehkä koska itelle ei ole koskaan ollut the number one dreaminä saada skidejä, omakotitaloa, farmariautoa ynnä muuta bashaa.

Useampi vuosi sitten olin täysin saletti siitä, etten ikinä hommaa lapsia, en yksinkertaisesti halunnut niitä ja kelasin vain, että mitä hittoa minä sellaisilla tekisin. Pakko kyllä myöntää, että poikaystäväni tavattua ja nyt about 3,5 vuotta seurusteltuamme perheen perustaminen on yllättäen käynytkin mielessä eikä se ole tuntunut täysin aivottomalta idealta. Mutta siinä on aina taka-ajatuksena ollutkin se sopiva ajankohta milloin niin tulisi tapahtumaan, ja kyllä se sinne kolmefemmaan menisi ennenkuin alkaisin tosissani harkitsemaan yhtään mitään. Jotenkin tuntuu, etten todellakaan ole tarpeeksi kypsä vielä ja ehkä silloin noin 10 vuoden päästä vihdoinkin löytyisi tarpeeksi elämänkokemusta ja tietynlaista paatuneisuutta, että uskaltaisi ottaa vastuun jonkun toisen elämästä oman loppuelämänsä ajaksi. Ja tottahan se on ettei vanhemman ja lapsen suhde lopu siihen täysi-ikäisyyteen vaan jatkuu hamaan loppuun asti.
Pölinöistäni saa varmaankin sellaisen kuvan, että inhoan lapsia mutta don't get me wrong, lapset on kivoja niin kauan kunhan ne ei ole minun, sitten siitä tulee jo liian henkilökohtaista. Ja olenhan minä tehnyt ja tulen tekemään töitä lasten parissa ja aidosti pidän ja nautin siitä, mutta olen aina ajatellut helpottuneena työpäivien päätteeksi, että onneksi minun ei tarvitse ns. viedä töitä kotiini. 24/7 kiljumista ja ylienergisiä skidejä himassa ja duunissa räjäyttäisi kyllä pään ennemmin tai myöhemmin.

Jostain syystä lapsen hankkimista suurempana unelmana minulla on koiran hankkiminen. Hah, kyllä se näin sanottuna kuulostaa huvittavalta, mutta on täyttä totta. Haaveilen koiran hankkimisesta lähes päivittäin ja se onkin yksi niistä suurimmista haaveista mitä minulla on. Tosin sitäkään en vielä halua toteuttaa, koska haluan varmasti panostaa ja antaa aikaani koiralle ja sen kouluttamiseen ja tiedän jo nyt, että en ehdi vielä sitä antaa. Joskus olen jopa ajatellut, että koira riittäisi minulle hoivattavaksi, voisin lasten sijaan hommata vain useamman koiran ja johan siinäkin olisi tarpeeksi hoidettavaa, mutta se ei tuntuisi edes mitenkään mahdottomalta ajatukselta omassa päässäni. En vain tiedä riittäisikö se poikaystävälleni, mutta toisaalta jos hänkin on sanonut ettei halua ottaa vastuuta koirasta, niin missä vaiheessa hän muka haluaisi ottaa vastuun lapsesta. Olenkohan mä jotenkin hullu tai seonnut, kun en koe luontaista tarvetta olla äiti? Vai iskeekö se jonain päivänä kuin salama kirkkaalta taivaalta? Olenko huono nainen jos en koskaan hankikaan lapsia? Onko se itsekästä? Mutta miksi elämää pitäisi elää jonkin kaavan mukaan ja kulkea laumassa ilman omaa tahtoa ja mielipiteitä?
Ja mistäs sitä tietää, jos joskus niitä lapsia alkaisi yrittämään ja se ei olisikaan mahdollista, jokin olisi vialla enkä kykenisi tulla raskaaksi. Joskus olen häpeissäni miettinyt, että se saattaisi olla melko helpottavaa, olisi edes oikea syy miksi ei hanki lapsia. Mutta sitten taas jos se halu saada lapsia kasvaisikin iän karttuessa ja ei kykenisikään siihen, kuinka sydäntä särkevää todellisuuden tajuaminen olisikaan?
Toisaalta olisi hauska nähdä minkälaisia taaperoita me saisimme poikaystäväni kanssa, minkälaisia nuoria aikuisia me saisimme niistä kasvatettua ja miltä tuntuisi olla oikea perhe. Varmasti siinä on omat hienot puolensa, mutta en vain osaa sanoa haluanko sitä tarpeeksi? Koen myös ehkä jollain tasolla, että minulla on velvollisuus meidän perhettä kohtaan jatkaa sukua, koska olen ainoa meidän sisaruskatraasta jolla on siihen vielä mahdollisuus. Mutta onneksi omat vanhempani eivät ole koskaan minua mistään lastenlapsista painostaneet, tai tiedä sitten onko se aika vasta tulossa. Pelkään tosin, että poikaystävän vanhemmat saattavat sitä odottaakin, harmi vain, etteivät tiedä minun olevan tämmöinen semi-lapsen-hankkimis-angstaaja, että joutuvat odottamaan sitä kyllä aikamoisen tovin ennenkuin mitään tapahtuu, jos tapahtuu.

Voi voi, kaikesta tästä paasauksesta päätellen tuntuu siltä, että olen hyvin itsekeskeinen ajattelutapoineni, mutta onneksi tunnen henkilöitä, jotka eivät myöskään ole erityisemmin innokkaita perheen perustamisen suhteen, niin sinkkuja kuin parisuhteessa olevia ihmisiä. Koskaan ei kuitenkaan voi sanoa koskaan ja mitä elämä tuo tullessaan, mutta toivon mukaan ei tarvitsisi vielä moneen moneen vuoteen perehtyä tarkemmin lasten hankkimiseen. Nyt vain iloitsen ja ihmettelen ympärillä tapahtuvista muutoksista, kun ystävät ja tutut saavat  lapsia, ja olen siitä oikeasti onnellinen heidän puolestaan. He ovat sitä halunneet ja toivoneet ja mikä onkaan hienompaa kuin päästä toteuttamaan unelmansa. Meillä kaikilla vain on erilaiset haaveet, ja siksi toivonkin, että itseäni ei katsottaisi kieroon jos ne poikkeavat toisten ikäisteni tämän hetkisistä unelmista. Ehkä perheen perustamisesta vielä joskus kehittyy haave, jonka haluan itsekin kokea jonain päivänä, who knows?