torstai 26. toukokuuta 2011

RIP

Mun veli kuoli toukokuun 22. päivä. Sain puhelun äidiltä vähän ennen yhtä. Kuulin heti äänestä, että nyt ei ollut kaikki hyvin. Sanat kuultuani pysähdyin hetkeksi. En osannut sanoa mitään. Yritin rekisteröidä sanoja ja ymmärtää mitä ne todella tarkoittivat. Kuulin vain äitini itkevän toisessa päässä ja mietin, että nyt se sitten tapahtui. Ja viimein kyyneleet nousivat itsellänikin pintaan.

Jollain tavalla olin jo asennoitunut kauan sitten siihen, että jonain päivänä näin saattaisikin käydä. Ehkä jonain päivänä saisin puhelun, että veljeni on kuollut. Eikä se hänen elämäntyyliinsä nähden olisi ollutkaan mikään ihme, eikä voi sanoa etteikö läheltä piti tilanteita olisi ollut jo lukuisia viimeisen viidentoista vuoden ajan. Voisi melkeinpä sanoa olevan ihme, että hän selviytyi näinkin pitkälle kaiken kokemansa jälkeen. Koko hänen elämänsä oli yhtä isoa hengellä leikkimistä, elämän ja kuoleman kanssa leikittelyä. Moni hyvä ystävä oli jo tippunut pelistä pois ja jäljelle jääneet kamppailevat varmasti vielä jatkossakin näiden kahden välillä. Veljen elämä oli niin kaoottista, levotonta ja ahdistunutta, että hän oli täysin hukassa itsensä kanssa. Ja loppuun asti hän yritti saada jonkun toisen tekemään parannuksen hänen puolestaan, hän koetti sysätä oman pelastumisensa toisten tehtäväksi eikä koskaan suostunut näkemään kunnolla sitä tosiasiaa, että ainoa joka hänet olisi oikeasti voinut pelastaa oli hän itse. Me muut olisimme olleet vain tukipilareina ja työntäneet häntä eteenpäin jos hän olisi todella tosissaan sitoutunut muuttamaan elämänsä suuntaa ja parantamaan itsensä, eikä vain ainoastaan meidän läheisten takia vaan nimenomaan hänen itsensä vuoksi. Mutta se oli liian pelottavaa hänelle; viinan, pillereiden ja kaman vetäminen oli niin tuttua ja turvallista, niin sanottuun normaaliin elämään tarttuminen ja kaiken alusta pitäen uudelleen omaksuminen taas oli liian pelottavaa. Hän ei ollut koskaan päässyt käsiksikään "normielämään" ja varmasti häpesi avuttomuuttaan sen suhteen, siksi pitikin näyttää, että hän oli kaikista kovin vetämään päänsä sekaisin, näyttää että tämä oli se osa-alue, jonka hän hallitsi eikä kukaan muu voinut häntä siinä ohittaa. Koko itsetunnon rakentuessa vain päihteiden varaan hän eli loppumattomassa oravanpyörässä, josta hän ei osannut tai uskaltanut hypätä pois. Veli oli ansassa päihteiden hallitsemassa maailmassaan ja vaikka monet kerrat oltiin lähdetty yrittämään erilaisia keinoja, joilla irtautua niiden otteesta, niistä jokainen tyssäsi alkuunsa sillä hänellä ei ollut kanttia sanoa ei sille ainoalle asialle, jonka avulla hän pääsi hetkeksi pakenemaan totuutta ja elämään sankarina päihteiden sumuttamassa todellisuudessaan. Hän todella oli hukassa, ja vaikka osa hänestä varmasti tahtoikin elää elämää, jota veljen ei olisi tarvinnut häpeillä ja olla ikäänkuin piilossa muiden katseilta, silti hän valitsi aina itselleen sen helpoimman reitin, sillä tavalliseen elämään tarttuminen olisi ollut hyppy tuntemattomaan, josta hän ei olisi selviytynyt "menettämättä kasvojaan".

Veljelle...

Mä toivon, että tiedät etten ole sulle vihainen ja että olit kaikesta huolimatta mulle rakas. Sä oot mun veli, mun ainoa veli. Mun rakkain vihollinen.
Olit jo niin väsynyt kaikkeen, kamppailemaan ja taistelemaan itsesi kanssa, että toivon et oot löytänyt vihdoin rauhan, toivon et sulla on hyvä olla missä ikinä ootkin. Vaikka oonkin saanut kokea paljon ikäviä asioita sun kauttasi, niin en voi unohtaa niitä kaikkia hyviä asioita mitä oon saanut myös kokea sun kanssasi. Tiedän et olin sun rakas pikkusisko, josta kerroit aina ylpeänä kavereillesi ja jos joku olisi joskus jotain mulle tehnyt niin olisit nirhannut sen samantien.
Sä oot vaikuttanut muhun hyvin monella tavalla, ehkä enemmän kuin kukaan muu. En tietäisi läheskään niin paljon musiikista ellet sä olis pistänyt mua kuuntelemaan pienestä pitäen ties mitä Led Zeppelinistä Frank Zappaan ja Pink Floydista Jimi Hendrixiin. Musiikki oli sulle kaikki kaikessa ja saan kiittää sua siitä, että siitä on tullut myös mulle yks tärkeimmistä asioista mun elämässä. Saan tosiaan kiittää sua paljosta, niin niistä negatiivisista kuin positiivisista asioista, sillä niiden ansiosta mä oon nyt se kuka mä olen. Ja sun vaikutusta mun elämääni ei voi kieltää millään tavoin.
Viime vuosina me ei oltu paljoa yhteydessä ja himasta muuton jälkeen mä otin tarkoituksella etäisyyttä, jotta pääsisin omassa elämässäni eteenpäin ja irti kaikesta siitä pahasta olosta mitä sain myös läpi elämäni kokea. Vanhemmat eli ja oli yhteydessä suhun sun viimeisiin päiviin asti ja niille tää onkin kaksinverroin rankempaa. Mä olin jo päästänyt susta irti monta vuotta sitten ja näin sua vain silloin tälloin porukoiden luona käydessä. Välillä ei puhuttu oikeastaan mitään toisillemme mutta joskus taas oli hauska heittää läppää ja naureskella yhdessä. Niitä hetkiä mun tuleekin ikävä, samoin kuin niitä aikoja kun oltiin joskus kuin parhaita kamuja, räkätettiin yhdessä telkun ääressä tai sä tarinoit mitä kaikkia kolttosia olitte pikkupoikina kavereiden kanssa tehneet.

Ainoa mitä toivoin oli et olisit kyennyt itsenäistymään ja pystynyt tehdä asioita edes jokseenkin normaalisti, mutta niin monien pettymysten jälkeen en kuitenkaan odottanut mitään kummoisia tapahtuvan. Me oltiin etäännytty ja melko ymmärrettävistä syistä, tuskin olisimme olleet tekemisissä ilman äitiä ja isää. Sä elit sun elämääsi ja mä mun. Viimeinen kerta kun mä vietin sun kanssas aikaa oli äitienpäivänä. Silloin oltiin kaikki hyvällä päällä ja hyvillä mielin vietettiin aikaa yhdessä. Oon onnellinen et se on mun viimeinen muisto susta, niin mä haluankin sut muistaa.
Äiti sanoi, että sä olit jo tosi väsynyt ja uupunut, enkä ihmettele yhtään. Musta tuntuu kuin sulla olisi ollut pitkäaikainen sairaus, jota vastaan taistelit mutta se vei lopulta pisimmän korren. Onneksi lähdit rauhassa ja nukuit pois ilman kipuja.
Meidän tulee sua ikävä.

Lepää rauhassa, Mika.