torstai 10. helmikuuta 2011

Never say never.

Mua pelottaa. Mun silmiä särkee ja kirkkaat valot tuottaa tuskaa. Ne oireilee erikoisin tavoin, eikä mulla ole ennen ollut vastaavanlaisia ongelmia silmien kanssa. Päässä pyörii vaan kysymyksiä; mitä jos mun silmät rappeutuu, mitä jos mä menetän mun näön? Mitä mun elämä olisi sen jälkeen jos mä tulisin sokeaksi? Kuinka alas sitä romahtaisi ja miten sieltä pystyisi muka koskaan palata takaisin? Elämä on niin visuaalisesti painottunutta, että kaikki menisi täysin uusiksi, kaikki pitäisi opetella uusin tavoin. Asiat joita pitää itsestäänselvinä, ei olisikaan enää niin yksinkertaisia. Kaikki kokeminen olisi vain kuulon ja kosketuksen varassa, tuntuisi kuin eläisi pimeässä. Enää ei näkisi ystävien ja läheisten kasvoja, ei voisi tehdä itselle normaaleja asioita ilman, että tuntisi itsensä avuttomaksi. Enää ei mentäisi kavereiden kanssa leffaan, tai läheteltäisi hassuja viestejä Facebookissa, enää ei kuljettaisi leppoisasti rinta rinnan vaan toista kärsivällisesti mukana taluttaen. Mä en kestä ajatusta olla riesana toisille tai etten pystyisi selviytymään asioista itsenäisesti, se aiheuttaisi todella rajua turhautuneisuuden tunnetta, jota mun olisi vaikea käsitellä.

Joskus sitä ei osaa edes kuvitellakaan minkälaistä elämä todella on niille, jotka yllättäen vammautuvat tai sairastuvat, eivätkä pysty enää palautumaan tottumaansa noin vain tai mahdollisesti enää koskaan. Miten vaikeaa siitä tilanteesta on oikeasti kuntoutua edes siihen pisteeseen asti, että pystyisi selviytymään arjesta kiitettävästi omaan tilaansa nähden. Kuinka hankalaa olisikaan hyväksyä se tosiasia, että viettäisi lopun elämänsä pyörätuolissa tai ei enää kykenisi kuulemaan mitään. Kuinka paljon sosiaalinenkin elämä muuttuisi, miten lähipiiri suhtautuisi vammautuneeseen/sairastuneeseen ystäväänsä. Säälien, paapoen? Ketkä heistä kaikkoaisivat eivätkä osaisi kohdata toista enää niinkuin ennen? Ja miten kävisi parisuhteen? Olisiko reilua pyytää toista jäämään vierelle jos tietäisi, ettei kykene tarjoamaan yhteistä "normaalia" tulevaisuutta, vaan tulevaisuuden joka aina tavalla tai toisella pyörisi toisen osapuolen ns. erityistarpeiden ympärillä. Ja tuntisiko pariskunnan terveempi puolisko syyllisyyttä siitä, jos hänen voimansa ei riittäisi huolehtimaan toisesta tai tapahtunut muutos olisi vain liian kova pala purtavaksi? Olisiko oikein päästää toinen vapaaksi, jotta tämä voisi jatkaa elämäänsä ja mennä eteenpäin eikä kahliutuisi eräänlaiseksi hoitajaksi toiselle?
Satuin vähän aikaa sitten näkemään jakson Amerikan Idolia ja siinä eräs nuori mies toi koetilaisuuteen mukanaan kihlattunsa, joka oli halvaantunut onnettomuudessa, eikä kyennyt enää liikkumaan ja hyvin vaivalloisesti edes puhumaan. Oli niin sydäntäsärkevää katsoa ja kuulla kuinka nuorukainen kertoi tytön vammautuneen 2 kuukautta ennen heidän suuresti odottamia häitään ja nyt poika hoitikin pyörätuolissa istuvaa kihlattuaan vanhempiensa avustuksella. "Miten voisin jättää hänet nyt kun hän tarvitsee minua kaikista eniten?" Niin, kuinka kukaan voisi jättää omaa rakastaan noin vain tapahtuneen jälkeen, mutta silti tuntuu karulta ajatella, että poika olisi koko loppuelämänsä hoitajana tytölle. Voiko rakkaus riittää enää siinä vaiheessa?

Näitä asioita tulee tuskin kelailtua hirveästi ellei itselle tai lähimmäiselle satu jotain joka pysäyttäisi ajattelemaan. Sitä kuvittelee kuitenkin olevansa jollain tapaa kuolematon, ettei itselle voisi käydä mitään. Se tässä elämässä onkin niin hassua, ettei koskaan voi sanoa koskaan ja mitä vaan voi tapahtua. Elämä osaa yllättää aina kun sitä vähiten odottaa niin hyvässä kuin pahassa.
Mun itseni pitää nyt vain ottaa rauhallisesti ja katsoa mitä tapahtuu, toivon mukaan vaivani on korjattavissa. Jännä vaan kelata, ettei tämäkään olisi mahdollista ilman että näkisin. Siis kirjoittaminen, se ainoa tapa jolla pystyn purkamaan syvimmät ja ikävimmät tunteet pois sisältä. Niin moni asia vietäisiin pois, jos näkö lähtisi. Siksi sitä ei pidä ottaa itsestäänselvyytenä, ei mitään, eikä ketään.

4 kommenttia:

  1. Hei, blogissani on sulle palkinto :)

    VastaaPoista
  2. voi, soile, KIITOS!!
    oon tosi otettu, antaa lisää motivaatiota, jatketaan siis samaan tahtiin :)

    VastaaPoista
  3. voi puhut niin asiaa! samoja ajatuksia oli mulla silloin kun olin sen vuoden ilman ääntä. viimeistään silloin kun sen menettää tajuaa sen tärkeyden. toivottavasti toi sun silmä ongelma paranee pian ♥

    VastaaPoista
  4. You don't know what you got 'til it's gone, ihan totta. onneksi ainakin toistaiseksi oireet on helpottaneet eikä silmiä kirvele *koputtaa puuta* toivotaan, että oireet ei enää palaa ja tää oli vaan ohimenevä vaihe. mutta nyt osaa taas arvostaa vähän enemmän sitä mitä on ja olla tyytyväinen siihen :)

    VastaaPoista