perjantai 25. helmikuuta 2011

Ruma ankanpoikanen.

Mä näin aikoinani peilissä todella ruman tytön. En kestänyt katsella sitä, näin vain virheitä joka puolella sen kehoa ja kasvoja. Sillä oli maailman isoin nenä, hirveät hampaat, jykevä leuka, pömppömaha, lättäperse ja ties mitä kaikkea kuvottavuuksia. Se oli ruma, niin ruma, että tuntemattomatkin sanoivat sen ääneen ohi kävellessään. Se tosissaan kuvitteli, että nenäleikkaus olisi hänen ainoa pelastuksensa tulla jonain päivänä hyväksytyksi toisten silmissä. Se löysi meikit ja opetteli käyttämään niitä, eikä pystynyt enää sen jälkeen olemaan ihmisten ilmoilla ilman ehostusta. Sen itseluottamus oli kiinni niistä.
Ajan kanssa maisema vaihtui ja ympärillä pyörineet ilkeät korppikotkat katosivat. Se ruma ankanpoikanen alkoi viihtyä nahoissaan ja hyväksyä itsensä kun kerta muutkin tekivät niin. Sen arvo ei ollut enää mitattavissa ulkonäöllisten asioiden kautta, vaan se mitä löytyi sisältä oli paljon merkityksellisempää. Yhtäkkiä ne asiat, jotka olivat ennen olleet piilossa ulkokuoren alla alkoivat pikkuhiljaa puskea näkyviin, ja ankanpoikanenkin löysi hyviä puolia itsestään. Sille piti vain antaa mahdollisuus, jotta se voisi kokeilla siipiään ja tuntea olonsa vapaaksi.

Kauneus on kaksipiippuista. Sitä ihannoidaan ja arvostetaan ehkä jopa enemmän kuin älykkyyttä. Kauniit ihmiset saavat helposti sen mitä haluavat, heidät huomioidaan ja heitä palvotaan. Kauniita ihmisiä seurataan, matkitaan, kadehditaan ja hullua kyllä, heillä on valtaa. Kauniit ihmiset ovat suosiossa ja heidän paikkaansa havitellaan, he huokuvat itsevarmuutta ja menestystä. Kauniit ihmiset ovat asettaneet standardit, joihin muut vertaavat itseään ja tuntevat huonommuutta, jos eivät yllä samalle tasolle.
"Haluatko Kylien herkkupepun, liity kuntosalin jäseneksi! Hanki silarit ja ole kuin Scarlett! Näillä tuotteilla teet itsestäsi uuden JLon!" Ja niin kauneudella lyödään rahoiksi. Meille sanotaan ja osoitetaan mikä on kaunista ja mikä ei, ja sitä on tavoiteltava hinnalla millä hyvänsä.
Mutta mitä kauneus oikeasti on? Minulle todellinen kauneus ei näyttäydy perinteisten kauneusihanteiden muodossa esteettisenä ja symmetrisenä täydellisyytenä. Ihminen voi olla ulkonäöllisesti henkeäsalpaavan kaunis sen perinteisessä merkityksessä, mutta se ei välttämättä tee hänestä kuitenkaan oikeasti kaunista. Jos kyseinen henkilö on muuten äärimmäisen pinnallinen, ylimielinen, ilkeä, tuomitseva tai yleisesti ottaen täysi kusipää, se tekee hänestä ruman. Oli sitten kuinka säihkyvät silmät tai iskunkestävät vatsalihakset, jos sisältä löytyy vain mätää, se tekee ihmisestä vastenmielisen.

"This is how I look without makeup
And with no bra my ninny's sag down low
My hair ain't never hung down to my shoulders
And it might not grow
Ya' never know

But I'm clever when I bust a rhyme
I'm cleva always on ya' mind
She's cleva and I really wanna grow
But why come you're the last to know"

Persoonallisuus on kaunista. Haavoittuvaisuus on kaunista. Epätäydellisyys, rehellisyys, hyvä sydän on kaunista. Se, että on sinut itsensä kanssa heikkouksistaan huolimatta, se on myös kaunista. Sen sijaan, että meille asetetaan paineita olla jonkin näköisiä tai kokoisia, meidän pitäisi ymmärtää kauneuden olevan jo valmiiksi meissä itsessämme ja jokaiselle on annettava mahdollisuus sen löytämiseen. Ja mikään ei voisi olla parempi lahja toiselle kuin antaa hänen olla juuri sellainen kuin on virheineen kaikkineen. Jos ihmiset osaisivat ottaa toisensa vastaan ilman ennakkoluuloja ja pinnallisia vaatimuksia, vältyttäisiin hyvin paljolta pahalta ololta, masennukselta ja itseinholta.Vanhan tutun sadun ruma ankanpoikanen loi vääristyneen kuvan itsestään toisten puheiden ja pilkan takia, eikä pitänyt itseään minkään arvoisena. Ja niitä tosielämän ankanpoikasia on maailma pullollaan, minä mukaanluekien, odottamassa epätoivoisesti, että jonain päivänä joku todella näkisi heidät.
Minun onnekseni löysin itselleni oikean paikan, jota ympäröi hyvät ihmiset. Ja he tekivät minusta tietämättään monen vuoden näkymättömyyden jälkeen taas näkyvän ihmisen. Ei minusta ihan sitä sadun heimaisevaa joutsenta tullut, mutta mukiinmenevä sinisorsa ainakin. Ja niin itsetuntoni uudelleen rakentuminen sai ensiaskeleensa.
Elämä on paljon helpompaa kun myöntää itselleen olevansa keskinkertainen. Se ei ole lainkaan huono juttu, vaan realistisempaa kuin täydellisyys. Ja sen hyväksyminen vie turhat paineet sekä täydellisyyden tavoittelun mennessään, ja auttaa elämään tässä hetkessä niiden puitteiden kanssa, jotka sinulle on suotu. Suuren esikuvani Erykah Badun sanoin:"I'm good enough." Kyllä, tarpeeksi hyvä ja se riittää.

tiistai 22. helmikuuta 2011

How u doin'?

Onko flirttailu sallittua? Ja nyt meinaan siis lähinnä parisuhteessa. Kun se flirttailu kohdistuu parisuhteen ulkopuolisiin henkilöihin, you know?

Mä en itse pysty oikein käsittämään sitä. Kyllähän pieni flirtti puskee läpi tiedostamattakin ihmiseltä kuin ihmiseltä oli ne sitten sinkkuja tai varattuja, jos pikkuflirttailuun lasketaan hymyily sun muu. Ehkä pitäisikin kysyä et mikä on flirttiä ja mikä ei? Itse en koe flirttailevani jos heitän miespuolisten kavereiden kanssa läppää ja hymyilen perusystävällisesti ihmiselle kuin ihmiselle. Jos joku tuntematon häiskä tulee selkeä pokausmoodi päällä klubilla jubailemaan niin voin ihan hyvin jutella kohteliaasti takaisin, mutta teen myös yleensä varsin selväksi olevani varattu, jos tyypin eleet ja löpinät alkaa liikaa viitata siihen, että hän todella aikoo raahata minut matalaan majaansa kellon lyödessä puoli neljä. Itselläni ei ole mikään tarve flirttailemalla flirttailla miesten kanssa kun olen kerta varattu, en tahdo antaa väärää kuvaa itsestäni enkä myöskään loukata poikaystävääni moisella käytöksellä. En edes ole varma olenko sinkkunakaan sen erityisemmin flirttaillut, olen sen verran ujo tyyppi, että minun flirttailuni on jäänyt lähinnä silmäpelin tasolle tanssilattialla pyöriessä tai muuhun nykyisen mittapuun mukaan melko viattomaan toimintaan.

Mutta mites sitten pikkutuhman läpän heitto, pilke silmäkulmassa kiusoittelu, kohteliaisuuksien jakelu, poskisuukot ja halaukset? Miltäs ne toisten korvaan kuulostaa? Eritoten jos on kyseessä varattu henkilö? Vaikka sitä kuinka sanottaisiin, että ne ovat vain yleistä hauskanpitoa ja hyvän fiiliksen jakamista, silti se tuntuu jossain määrin epäilyttävältä. Enimmäkseen ehkä kunnioituksen puutteelta parisuhteen toista osapuolta kohtaan. Jep, ehkä arvata saattaa, että nämä aatokset kumpuavat taas omista kokemuksista ja hieman hävettää jopa myöntää, mutta oma poikaystäväni harrastaa kyseistä käyttäytymistä, eritoten päihtyneenä. Toista on kuitenkin hankala mennä tuomitsemaan mistään, sillä olen ajan kanssa ymmärtänyt hänen käyttäytyneen näin aina, jo ennen kuin mekään olemme tavanneet, ja hänellä on tapana naispuolisten ystäviensä kanssa heittää tuon tyyppistä hieman seksuaalisesti virittynyttä läppää, joka ei hänen mukaansa tarkoita mitään sen enempää. Ja kyllä, jopa aikamme raamatussa, eli Wikipediassa, flirttailu määritellään ihmisten väliseksi vuorovaikutukseksi, jota voidaan joissain tapauksissa harrastaa ajankuluksi ilman tavoitteita tai taka-ajatuksia ja joillekin se on luonnollinen tapa lähestyä toisia. Niin, mikäs siinä, ihan varteenotettavan kuuloinen selitys, mutta minkä takia se kuitenkin onnistuu vituttamaan niin saatanasti, kun oma poikaystävä heittelee kehuja ja kommentteja muille naisille ja osoittaa huomiota heille joskus jopa enemmän kuin omalle tyttöystävälle viihtellä ollessamme. Olenko minä vain niin vanhanaikainen ja ajatukseni rakkaudesta ja suhteista peräisin kenties ritariajoilta, vai olenko mahdollisesti ylitseampuvan mustasukkainen?

En ole koskaan aiemmin kelannut olevani mustis-tyyppiä, en ainakaan ennen tätä suhdetta. En ole toisen niskaan hönkivä kahlitsija ja haluan antaa toiselle hänen tarvitsemansa tilan ja omaa aikaa, jottei suhde tukehtuisi täysin. Mutta se edellyttää myös sitä, että pystyn luottamaan siihen, ettei hän tee mitään tyhmyyksiä tai asioita mitkä voisivat loukata minua ja vaarantaa suhteemme. Minun periaatteisiini kuuluu se, että kohtelen muita niinkuin haluaisin itseäni kohdeltavan ja siksi en halua rakkaimpani joutuvan pelkäämään, että tekisin jotain pahaa tai epärehellistä hänen selkänsä takana. En pysty kuvittelemaankaan, että ikinä tekisin jotain niin nöyryyttävää ja musertavaa toiselle kuin pettäisin häntä, en vain pystyisi elämään enää itseni kanssa sellaisen jälkeen. Ja todella toivon, ettei minullekaan tehtäisi niin, sillä se hajottaisi minut täysin palasiksi, enkä tiedä kuinka enää siitä palautuisin. Minun on muutenkin ollut aina vaikea luottaa ihmisiin, niin miten pystyisin moisen jälkeen luottaa enää kehenkään. Se tuhoaa suhteen täysin ja vie koko pohjan siltä. Ehkä ajan kanssa sen pystyisi antamaan anteeksi mutta unohtaminen onkin sitten täysin eri asia, mikään ei vain olisi enää ennallaan.

Mutta mitä tulee siihen flirttailuun, jota ei edelleenkään pitäisi sekoittaa pettämiseen, niin miksi se järsii minua sisältä niin paljon? Huono itsetunto? En usko siihen, että poikaystäväni flirttailusta huolimatta minä olisin se ainoa ketä kohtaan hänellä on erityisiä tunteita? Pelkään jonkun toisen syrjäyttävän minut (eikä olisi edes ensimmäinen kerta kun niin kävisi, jos kelataan "mieshistoriaani" taaksepäin)? Myönnän, että minulla on paljon aikaisemmista jutuista kertyneitä pelkoja ja traumoja ja ne kummittelevat päässäni koko ajan. Ensimmäistä kertaa minulla on suhde, jonka todella haluaisin onnistuvan ja kundi, jota oikeasti rakastan. Minulla on siis paljon pelissä ja myös paljon menetettävää jos jotain ikävää tapahtuu. Siksi olen niin varuillani muiden naisten suhteen ja pysyn varpaillani, jotta onnistuisin ennakoimaan takaiskut ennen pahinta pudotusta. Suhteen alussa nämä pelot ja heikkoudet olivat paljon pahempia ja olen onnistunut rauhoittumaan paljon niistä ajoista, mutta silti aina aika ajoin itsehillintäni pettää kun tunnen jonkun uhkaavan minua. Eikä se auta asiaa, että poikaystäväni tietää minun tulevan helposti mustasukkaiseksi ja joskus hän jopa yrittää ikäänkuin lietsoa sitä ihan vain testatakseen minua ja jollain kummallisella tavalla koettaa osoittaa minulle pelkojeni olevan turhia. Se ei ole reilua, ja ottaa aivoon, että hänen ei tarvitse pelätä minun kohdallani mitään. Hän luottaa minuun 100-prosenttisesti, sillä osoitan käytökselläni ettei hänen tarvitse olla huolissaan minun lähtevän muiden miesten matkaan, hän on ainoa kenet näen ja muilla ei ole saumaa suuntaan eikä toiseen. Luottamus tulisi ansaita, mutta minun on pakko sanoa, että muiden muijien kanssa avoimesti flirttaileminen ei ainakaan minun luottamustani häntä kohtaan paljoa kasvata vaan lähinnä syö sitä vain pois. Se loukkaa ja saa minut tuntemaan itseni riittämättömäksi. Ja näistä aiheista on kyllä keskusteltu ties kuinka monta kertaa ja aina päädytty ratkaisemattomaan riitaan, sillä meillä kahdella on täysin erilaiset näkemykset flirttailusta. Olen oppinut sietämään sitä jossain määrin, mutta en jaksa loputtomiin asti katsella vaivaantuneena vierestä kun kundi myhäilee ja heittää härskin puoleista läppää muille naikkosille, olivat ne sitten kuinka frendejä vaan, mutta en minäkään heitä toista sukupuolta edustaville frendeilleni vastaavanlaista läpyskää. Ehkä se olen vain minä, jolla on ongelma ja paskaa päässä, kun muita ympärillä olevia ei tunnu moinen häiritsevän. Se on Sipuli, neiti Siveyden Sipuli sitten tästä eteenpäin. Hmph.

torstai 10. helmikuuta 2011

Never say never.

Mua pelottaa. Mun silmiä särkee ja kirkkaat valot tuottaa tuskaa. Ne oireilee erikoisin tavoin, eikä mulla ole ennen ollut vastaavanlaisia ongelmia silmien kanssa. Päässä pyörii vaan kysymyksiä; mitä jos mun silmät rappeutuu, mitä jos mä menetän mun näön? Mitä mun elämä olisi sen jälkeen jos mä tulisin sokeaksi? Kuinka alas sitä romahtaisi ja miten sieltä pystyisi muka koskaan palata takaisin? Elämä on niin visuaalisesti painottunutta, että kaikki menisi täysin uusiksi, kaikki pitäisi opetella uusin tavoin. Asiat joita pitää itsestäänselvinä, ei olisikaan enää niin yksinkertaisia. Kaikki kokeminen olisi vain kuulon ja kosketuksen varassa, tuntuisi kuin eläisi pimeässä. Enää ei näkisi ystävien ja läheisten kasvoja, ei voisi tehdä itselle normaaleja asioita ilman, että tuntisi itsensä avuttomaksi. Enää ei mentäisi kavereiden kanssa leffaan, tai läheteltäisi hassuja viestejä Facebookissa, enää ei kuljettaisi leppoisasti rinta rinnan vaan toista kärsivällisesti mukana taluttaen. Mä en kestä ajatusta olla riesana toisille tai etten pystyisi selviytymään asioista itsenäisesti, se aiheuttaisi todella rajua turhautuneisuuden tunnetta, jota mun olisi vaikea käsitellä.

Joskus sitä ei osaa edes kuvitellakaan minkälaistä elämä todella on niille, jotka yllättäen vammautuvat tai sairastuvat, eivätkä pysty enää palautumaan tottumaansa noin vain tai mahdollisesti enää koskaan. Miten vaikeaa siitä tilanteesta on oikeasti kuntoutua edes siihen pisteeseen asti, että pystyisi selviytymään arjesta kiitettävästi omaan tilaansa nähden. Kuinka hankalaa olisikaan hyväksyä se tosiasia, että viettäisi lopun elämänsä pyörätuolissa tai ei enää kykenisi kuulemaan mitään. Kuinka paljon sosiaalinenkin elämä muuttuisi, miten lähipiiri suhtautuisi vammautuneeseen/sairastuneeseen ystäväänsä. Säälien, paapoen? Ketkä heistä kaikkoaisivat eivätkä osaisi kohdata toista enää niinkuin ennen? Ja miten kävisi parisuhteen? Olisiko reilua pyytää toista jäämään vierelle jos tietäisi, ettei kykene tarjoamaan yhteistä "normaalia" tulevaisuutta, vaan tulevaisuuden joka aina tavalla tai toisella pyörisi toisen osapuolen ns. erityistarpeiden ympärillä. Ja tuntisiko pariskunnan terveempi puolisko syyllisyyttä siitä, jos hänen voimansa ei riittäisi huolehtimaan toisesta tai tapahtunut muutos olisi vain liian kova pala purtavaksi? Olisiko oikein päästää toinen vapaaksi, jotta tämä voisi jatkaa elämäänsä ja mennä eteenpäin eikä kahliutuisi eräänlaiseksi hoitajaksi toiselle?
Satuin vähän aikaa sitten näkemään jakson Amerikan Idolia ja siinä eräs nuori mies toi koetilaisuuteen mukanaan kihlattunsa, joka oli halvaantunut onnettomuudessa, eikä kyennyt enää liikkumaan ja hyvin vaivalloisesti edes puhumaan. Oli niin sydäntäsärkevää katsoa ja kuulla kuinka nuorukainen kertoi tytön vammautuneen 2 kuukautta ennen heidän suuresti odottamia häitään ja nyt poika hoitikin pyörätuolissa istuvaa kihlattuaan vanhempiensa avustuksella. "Miten voisin jättää hänet nyt kun hän tarvitsee minua kaikista eniten?" Niin, kuinka kukaan voisi jättää omaa rakastaan noin vain tapahtuneen jälkeen, mutta silti tuntuu karulta ajatella, että poika olisi koko loppuelämänsä hoitajana tytölle. Voiko rakkaus riittää enää siinä vaiheessa?

Näitä asioita tulee tuskin kelailtua hirveästi ellei itselle tai lähimmäiselle satu jotain joka pysäyttäisi ajattelemaan. Sitä kuvittelee kuitenkin olevansa jollain tapaa kuolematon, ettei itselle voisi käydä mitään. Se tässä elämässä onkin niin hassua, ettei koskaan voi sanoa koskaan ja mitä vaan voi tapahtua. Elämä osaa yllättää aina kun sitä vähiten odottaa niin hyvässä kuin pahassa.
Mun itseni pitää nyt vain ottaa rauhallisesti ja katsoa mitä tapahtuu, toivon mukaan vaivani on korjattavissa. Jännä vaan kelata, ettei tämäkään olisi mahdollista ilman että näkisin. Siis kirjoittaminen, se ainoa tapa jolla pystyn purkamaan syvimmät ja ikävimmät tunteet pois sisältä. Niin moni asia vietäisiin pois, jos näkö lähtisi. Siksi sitä ei pidä ottaa itsestäänselvyytenä, ei mitään, eikä ketään.