lauantai 29. tammikuuta 2011

Ilkeä sisarpuoli.

Ikäväkseni on todettava, että multa löytyy sellainen. Mua 16 vuotta vanhempi, isän ensimmäisestä avioliitosta. Kuulin asiasta vasta n. 10-vuotiaana, faijalla oli mennyt välit täydellisesti poikki ex-vaimoonsa eikä asiasta koskaan oikein puhuttu sen erityisemmin. Mä olin just pääsemässä ylioppilaaksi kun ekaa kertaa varsinaisesti tavattiin, broidi oli ottanut häneen yhteyttä kirjeitse ja sovittiin sisarusten kesken tapaaminen. Se tuntui alkuun melko kummalliselta, mulla oli isosisko, jota en tuntenut millään tavalla. Me alettiin pikkuhiljaa pitämään yhteyttä, käytiin syömässä ja kahvilla aina silloin tällöin, opittiin tuntemaan toisiamme. Se tuntui kivalta ja olin iloinen, että sain vihdoin "kadonneen" sisareni elämääni. Meillä oli melko suuri ikäero välillämme, mutta siskoni oli nuorekas ja menevä Sinkkuelämää-tyyppinen nainen, joka tykkäsi käydä klubbailemassa ja viettää railakasta yöelämää. Toisinaan tunsin olevani ihan pentu hänen vierellään, minä rennoissa, kundimaisissa kledjuissani ja hän sähäköissä leopardikuvioisissa housuissa ja pikkutopeissa. Poikkesimme paljon toisistamme, mutta löytyi meistä myös tietynlaisia samoja piirteitä, mitkä tulivat varmasti isän puolelta. All in all, olin ylpeä siitä, että sain ensimmäistä kertaa elämässäni sanoa minulla olevan sisko ja oli hienoa, että tulimme niinkin hyvin toimeen.

Viiden vuoden ajan meidän välimme olivat hyvät, kävimme kuukauden tai parin välein danssailemassa ja syömässä, juttelimme miehistä ja elämästä. Lähdimme hänen ehdotuksestaan yhteiselle etelänreissulle, jonka ajattelin olevan hyvä tapa syventää sisarsuhdettamme, jakaa yhteinen kokemus, jota voisimme muistella vielä monen vuoden päästä. Matkakohteemme oli Mallorca, paikka jossa systeri oli jo monesti käynyt ja kehui siellä olevan ihania rantoja ja loistavia biletyspaikkoja. Luotin siskon sanaan ja niinpä lähdimme iloisin mielin matkaan. Mutta little did I know, että tästä unelmien rantalomasta tulisikin piinaavin viikko miesmuistiin, tai uskaltaisinko sanoa koskaan elämäni aikana.

Heti hotellille päästyämme jokin muuttui, lennon aikana vielä hyväntuulinen ja innokas systeri muuttuikin sekunnissa määräileväksi ja piikitteleväksi tyranniksi. Kaiken piti olla tiptop ja mennä hänen mielensä mukaan, jatkuvaa pilkunnussintaa asiasta kuin asiasta ja jos vähääkään yritin olla eri mieltä jostain niin hänellä napsahti, oli turha sanoa omaa mielipidettä, koska hänen vaihtoehtonsa oli joka tapauksessa se ainoa oikea. Olin niin järkyttynyt yllättävästä mielialan muutoksesta, että kuljin häntä koipien välissä hänen perässään ja yritin selviytyä hengissä koko viikon ajan ilman pahempia konflikteja. En pystynyt rentoutumaan missään vaiheessa, jännitin jokaista sanaani ja liikettäni, koska tunsin saavani vain arvostelua osakseni tein sitten mitä tahansa. Hän kyykytti minua kommenteillaan ja piti minua täysin jälkeenjääneenä. Hän piti minulle oppitunteja päivänselvistä asioista eikä luottanut ollenkaan siihen, että osaisin tehdä yhtään mitään. Hän päti vähän väliä lääketieteellisillä termeillä (sairaanhoitaja ammatiltaan), kehui olevansa niin suurisydäminen ja osaavansa ajatella koulutuksensa ansiosta paljon laajemmin kuin kouluttamattomat ihmiset, heitti äärimmäisen pinnallisia ja ikäviä kommentteja toisten ulkonäöstä ja oli lähes hysteriaan saakka tarkka hygieniasta ja omasta ulkoisesta olemuksestaan. Kaiken piti olla täydellistä, mikään ei saanut falskata ja minun oli pakko myös tähdätä samaan.

Eikä tässä vielä kaikki, se mitä jouduin jaksamaan päiväsaikaan ei ollut mitään verrattuna siihen mitä yöelämä toi tullessaan. Jo ensimmäisenä iltana ymmärsin tulleeni helvettiin, mesta oli täynnä kännääviä parikymppisiä brittejä, jotka olivat lähteneet metsästämään joko munaa tai piparia ja soidinmenot suoritettiin jossain niistä tuhansista paskabaareista, joissa soi täydellä volyymilla paskadance-musiikki särisevistä paskakaiuttimista. Halusin vain vajota maanrakoon tai hukuttautua vessanpönttöön tajutessani, että tätä tämä tulisi olemaan kaikki ne seitsemän päivää, jotka olin vankina tällä neonvaloilla, äpäröinnillä ja kiimalla täytetyssä rantakaupungissa. Systeri oli aivan täpinöissään meiningistä ja riipaisi mojovat gänät suoraan alkuun, minä sinnittelin klubilla sen minkä pystyin ja lähdin jo edeltä takaisin hotellille nukkumaan ja selviytymään shokistani. Heräsin viideltä yöllä siskon raahautuessa takaisin huoneeseen skottilaisen mallipojun kanssa. Onneksi heidän kahden lemmenyönsä ei päässyt kunnolla edes alkuun systerin rynnätessä kylppäriin laattamaan. Ja oi autuutta, oksut eivät ihan pönttöön asti yltäneet vaan osuivatkin mukavasti lattiaan, siis vain ja ainoastaan lattiaan. Järkyttynyt mallipoju katseli isoilla bambin silmillään tätä aina niin pedanttia ja täydellistä siskoani, joka huusi ja mongersi vittusaatanaa oksennuksessaan istuen. Näky oli mitä säälittävintä ja vitutus oli huippulukemissaan, eikä anteeksipyyntöä tai minkäänlaista katumusta kuulunut hänen osaltaan seuraavana päivänä. Eikä tämä jäänyt ainoaksi kerraksi matkan aikana kun vastaavaa tapahtui.

Meidän pikkulomailumme osoitti karvaasti mitä siskoni todellisuudessa oli ja sai minut ottamaan häneen roimasti etäisyyttä, en osaa suhtautua häneen enää samalla tavalla kuin ennen. Haluaisin pitää kohteliaat tai edes muodolliset välit häneen, mutta se on hankalaa sillä tunnen hyvin suurta vastenmielisyyttä edes ajatuksesta, että viettäisin yhtään enempää aikaa hänen kanssaan. Tapa, jolla hän käyttäytyi minuakin kohtaan oli niin myrkyllistä ja itsetuntoa nakertavaa etten halua sellaisia ihmisiä lähelleni. Siskoni ei selkeästi näe omassa käytöksessään mitään vikaa ja on varmasti omalta kohdaltani typerää ja hiukan raukkamaistakin etten mennyt sanomaan suoraan mitä ajattelin hänestä. Tiedän, että se olisi rikkonut välimme totaalisesti, mutta toisaalta ovat ne nytkin jo pysyvästi tulehtuneet kyseisen kokemuksen nojalta, joten mitä menettämistä siinä olisi ollut. Hän osaa olla myös sen verran pelottava ja ilkeä, etten suoraan sanottuna uskalla sanoa hänelle mitään. Nyt vain välttelen ja yritän pysyä kaukana. En olisi uskonut, että saduissa saattaa sittenkin piileä totuuden siemen.

4 kommenttia:

  1. Voi Anna, sulla taitaa tosiaan päteä "perhe on pahin"-lausahdus :/
    Onko koulu ja elo muuten tuntunut mieluisalta?

    Terkuin Soile

    VastaaPoista
  2. Heih, Soile! :)

    jeps, mulla ei nää sisarussuhteet oikein ota toimiakseen, harmi homma, mutta ei voi mitään... :/ mutta muuten juu, koulu rullaa eteenpäin, tämä jakso ollut aika hankala ja motivaatio meinannut välillä vähän karata mutta tulevaisuudessa tulossa itsellekin mielenkiintoisempia juttuja, joten koitan sinnitellä sinne :D laiffi on muuten tällä hetkellä oukei, näillä eväillä mennään :) mitä sulle Soile kuuluu? :)

    VastaaPoista
  3. Tosi ikävä lukea, että sun sisarukset painaa sua henkisesti alas.

    Mustaki tuli läheinen siskon kanssa vasta aikuisena, koska ikäeroa on 14 vuotta. Tämä johtui tosin pelkästä ikäerosta ja siitä, että sisko muutti pois kotoa ku mä olin vielä aika pieni.

    Mun mutsi on aina hokenu ettei pidä olla sellasten ihmisten kanssa, jotka yrittää vaan painaa herkempiä ja heikompia alas. Itse tajusin opetuksen vasta aikuisena. Onneksi oma sisko on hyvä tyyppi ja mulle tosi läheinen. Olisi hirveää, jos joutuisi välttelemään. Joitain serkkuja en pahemmin halua tosta syystä nähdä, mutta voin kuitenkin vaihtaa kohteliaat kuulumiset.

    Mua on aina ihmetyttänyt ihmiset, joilla on halu jyrätä toiset henkisesti. Haluan uskoa ihmisiin, joten pyrin kai löytämään jonkun selityksen sellaiseen käytökseen. (Se on valinta, koska ihmisviha johtaa vielä synkempiin fiiliksiin.)

    Eipä tolle oo mitään selitystä vielä löytyny. (Heh, oon kuluttanu taas aikaa työpaikkiusaamista käsittevien tieteellisten tutkimusten kanssa..)

    VastaaPoista
  4. Sun äitisi on ihan oikeassa, mäkin pyrin pysymään kaukana ihmisistä jotka ottaa ennemmin kuin antaa ja joista tietää ettei niiden seura tee hyvää, eikä ne edes halua sulle mitään hyvää. Sellasten ihmisten kanssa on tullut oltua tekemisissä, mutta niitä on tullut myös karsittua pois elämästä ihan huolella. Ei kenenkään tarvitse sietää ikäviä, ilkeitä ja itsekkäitä ihmisiä, sillä ne vaan lopulta syö kaiken energian ja voimat susta ulos. Mä oon jo varmaan monessa blogitekstissä näin sanonut mutta menköön vielä kerran, ne ihmiset on myrkkyä ja jos haluaa pysyä hengissä ja selviytyä, niin siitä myrkystä on pakko päästä eroon. Selityksiä niiden käytökseen on varmasti monia ja erilaisia, ja niitä voi yrittää ymmärtää sen minkä pystyy, mutta sellaista käytöstä ei tarvitse kuitenkaan loputtomiin asti ns. syyttömien kestää.

    Hienoa, että sulla on sisko, jonka kanssa läheiset välit, siitä kannattaa pitää kiinni :) Toki sitä itekin toivoisi, että asiat olisi toisin omien sisarusten kohdalla, mutta näin ne suhteet ovat nyt sitten muovautuneet. Mulle läheisimmät ja tärkeimmät meidän perheessä on mun vanhemmat ja siitä oon tosi kiitollinen. Jonain päivänä kun heistä aika jättää niin jään lopulta melko yksin, sillä meillä ei ole enää broidin ja siskopuolen kanssa sitten mitään yhteistä asiaa, jonka takia tai kautta heidän kanssaan pitäisi olla tekemisissä. Pysyn mieluiten mahdollisimman kaukana, koska he saavat mut voimaan pahoin ja tuntemaan itteni todella huonoksi, enkä oikein näe siinä mitään järkeä, että pakosta viettäisin aikaa heidän kanssaan. Nykyään sanat veli tai sisko ei oikein merkkaa mulle mitään. Lähinnä vaan inhon tunnetta ja ahdistusta.

    VastaaPoista