lauantai 29. tammikuuta 2011

Ilkeä sisarpuoli.

Ikäväkseni on todettava, että multa löytyy sellainen. Mua 16 vuotta vanhempi, isän ensimmäisestä avioliitosta. Kuulin asiasta vasta n. 10-vuotiaana, faijalla oli mennyt välit täydellisesti poikki ex-vaimoonsa eikä asiasta koskaan oikein puhuttu sen erityisemmin. Mä olin just pääsemässä ylioppilaaksi kun ekaa kertaa varsinaisesti tavattiin, broidi oli ottanut häneen yhteyttä kirjeitse ja sovittiin sisarusten kesken tapaaminen. Se tuntui alkuun melko kummalliselta, mulla oli isosisko, jota en tuntenut millään tavalla. Me alettiin pikkuhiljaa pitämään yhteyttä, käytiin syömässä ja kahvilla aina silloin tällöin, opittiin tuntemaan toisiamme. Se tuntui kivalta ja olin iloinen, että sain vihdoin "kadonneen" sisareni elämääni. Meillä oli melko suuri ikäero välillämme, mutta siskoni oli nuorekas ja menevä Sinkkuelämää-tyyppinen nainen, joka tykkäsi käydä klubbailemassa ja viettää railakasta yöelämää. Toisinaan tunsin olevani ihan pentu hänen vierellään, minä rennoissa, kundimaisissa kledjuissani ja hän sähäköissä leopardikuvioisissa housuissa ja pikkutopeissa. Poikkesimme paljon toisistamme, mutta löytyi meistä myös tietynlaisia samoja piirteitä, mitkä tulivat varmasti isän puolelta. All in all, olin ylpeä siitä, että sain ensimmäistä kertaa elämässäni sanoa minulla olevan sisko ja oli hienoa, että tulimme niinkin hyvin toimeen.

Viiden vuoden ajan meidän välimme olivat hyvät, kävimme kuukauden tai parin välein danssailemassa ja syömässä, juttelimme miehistä ja elämästä. Lähdimme hänen ehdotuksestaan yhteiselle etelänreissulle, jonka ajattelin olevan hyvä tapa syventää sisarsuhdettamme, jakaa yhteinen kokemus, jota voisimme muistella vielä monen vuoden päästä. Matkakohteemme oli Mallorca, paikka jossa systeri oli jo monesti käynyt ja kehui siellä olevan ihania rantoja ja loistavia biletyspaikkoja. Luotin siskon sanaan ja niinpä lähdimme iloisin mielin matkaan. Mutta little did I know, että tästä unelmien rantalomasta tulisikin piinaavin viikko miesmuistiin, tai uskaltaisinko sanoa koskaan elämäni aikana.

Heti hotellille päästyämme jokin muuttui, lennon aikana vielä hyväntuulinen ja innokas systeri muuttuikin sekunnissa määräileväksi ja piikitteleväksi tyranniksi. Kaiken piti olla tiptop ja mennä hänen mielensä mukaan, jatkuvaa pilkunnussintaa asiasta kuin asiasta ja jos vähääkään yritin olla eri mieltä jostain niin hänellä napsahti, oli turha sanoa omaa mielipidettä, koska hänen vaihtoehtonsa oli joka tapauksessa se ainoa oikea. Olin niin järkyttynyt yllättävästä mielialan muutoksesta, että kuljin häntä koipien välissä hänen perässään ja yritin selviytyä hengissä koko viikon ajan ilman pahempia konflikteja. En pystynyt rentoutumaan missään vaiheessa, jännitin jokaista sanaani ja liikettäni, koska tunsin saavani vain arvostelua osakseni tein sitten mitä tahansa. Hän kyykytti minua kommenteillaan ja piti minua täysin jälkeenjääneenä. Hän piti minulle oppitunteja päivänselvistä asioista eikä luottanut ollenkaan siihen, että osaisin tehdä yhtään mitään. Hän päti vähän väliä lääketieteellisillä termeillä (sairaanhoitaja ammatiltaan), kehui olevansa niin suurisydäminen ja osaavansa ajatella koulutuksensa ansiosta paljon laajemmin kuin kouluttamattomat ihmiset, heitti äärimmäisen pinnallisia ja ikäviä kommentteja toisten ulkonäöstä ja oli lähes hysteriaan saakka tarkka hygieniasta ja omasta ulkoisesta olemuksestaan. Kaiken piti olla täydellistä, mikään ei saanut falskata ja minun oli pakko myös tähdätä samaan.

Eikä tässä vielä kaikki, se mitä jouduin jaksamaan päiväsaikaan ei ollut mitään verrattuna siihen mitä yöelämä toi tullessaan. Jo ensimmäisenä iltana ymmärsin tulleeni helvettiin, mesta oli täynnä kännääviä parikymppisiä brittejä, jotka olivat lähteneet metsästämään joko munaa tai piparia ja soidinmenot suoritettiin jossain niistä tuhansista paskabaareista, joissa soi täydellä volyymilla paskadance-musiikki särisevistä paskakaiuttimista. Halusin vain vajota maanrakoon tai hukuttautua vessanpönttöön tajutessani, että tätä tämä tulisi olemaan kaikki ne seitsemän päivää, jotka olin vankina tällä neonvaloilla, äpäröinnillä ja kiimalla täytetyssä rantakaupungissa. Systeri oli aivan täpinöissään meiningistä ja riipaisi mojovat gänät suoraan alkuun, minä sinnittelin klubilla sen minkä pystyin ja lähdin jo edeltä takaisin hotellille nukkumaan ja selviytymään shokistani. Heräsin viideltä yöllä siskon raahautuessa takaisin huoneeseen skottilaisen mallipojun kanssa. Onneksi heidän kahden lemmenyönsä ei päässyt kunnolla edes alkuun systerin rynnätessä kylppäriin laattamaan. Ja oi autuutta, oksut eivät ihan pönttöön asti yltäneet vaan osuivatkin mukavasti lattiaan, siis vain ja ainoastaan lattiaan. Järkyttynyt mallipoju katseli isoilla bambin silmillään tätä aina niin pedanttia ja täydellistä siskoani, joka huusi ja mongersi vittusaatanaa oksennuksessaan istuen. Näky oli mitä säälittävintä ja vitutus oli huippulukemissaan, eikä anteeksipyyntöä tai minkäänlaista katumusta kuulunut hänen osaltaan seuraavana päivänä. Eikä tämä jäänyt ainoaksi kerraksi matkan aikana kun vastaavaa tapahtui.

Meidän pikkulomailumme osoitti karvaasti mitä siskoni todellisuudessa oli ja sai minut ottamaan häneen roimasti etäisyyttä, en osaa suhtautua häneen enää samalla tavalla kuin ennen. Haluaisin pitää kohteliaat tai edes muodolliset välit häneen, mutta se on hankalaa sillä tunnen hyvin suurta vastenmielisyyttä edes ajatuksesta, että viettäisin yhtään enempää aikaa hänen kanssaan. Tapa, jolla hän käyttäytyi minuakin kohtaan oli niin myrkyllistä ja itsetuntoa nakertavaa etten halua sellaisia ihmisiä lähelleni. Siskoni ei selkeästi näe omassa käytöksessään mitään vikaa ja on varmasti omalta kohdaltani typerää ja hiukan raukkamaistakin etten mennyt sanomaan suoraan mitä ajattelin hänestä. Tiedän, että se olisi rikkonut välimme totaalisesti, mutta toisaalta ovat ne nytkin jo pysyvästi tulehtuneet kyseisen kokemuksen nojalta, joten mitä menettämistä siinä olisi ollut. Hän osaa olla myös sen verran pelottava ja ilkeä, etten suoraan sanottuna uskalla sanoa hänelle mitään. Nyt vain välttelen ja yritän pysyä kaukana. En olisi uskonut, että saduissa saattaa sittenkin piileä totuuden siemen.

tiistai 25. tammikuuta 2011

Kuningas Alkoholi vs Bomstikidi 6-0.

"If it makes you happy, it can't be that bad.
If it makes you happy, then why the hell are you so sad?"

Nii-in, riippuvuus, ei se tee kenestäkään oikeasti onnellista. Jos sä olet sairaalloisesti riippuvainen jostain ja menetät kontrollin, kun se riippuvuus alkaa ohjaamaan sun tekemisiäsi ja elämääsi, kun sun elämäsi ei ole enää mitään muuta kuin se riippuvuuden kohde, ethän sä siinä vaiheessa ole enää vapaa vaan kahlittu johonkin, jota sä et itse pysty pitämään hallinnassa. Sä oot ikäänkuin vankilassa. Päihteet, pelit, netti, seksi, ruoka, syöminen, läheiset ja lista jatkuu... Ihminen voi periaatteessa olla koukussa mihin vaan jos siitä tekee pakkomielteen eikä pysty olemaan ilman sitä.

Meillä alkoi koulussa uusi kurssi, joka käsittelee päihderiippuvuutta ja sen haittoja. Kyseinen aihe koskettaa läheltä, vaikken itse käytäkään midistä, mutta olen aina ollut ja olen yhä tekemisissä päihteiden kanssa jatkuvasti. (No, kuka nyt ei olisi edes jollain tasolla elämänsä aikana.) Tunneilla käytyjen tilastojen mukaan päihderiippuvaisen ongelmat koskettaa keskimäärin noin 12 muun henkilön elämää siinä samalla. Opettajamme heitti kommentin, ettei riippuvuus ole koskaan ainoastaan käyttäjän oma henkilökohtainen ongelma vaan lähimmäiset sairastavat yhtä lailla hänen rinnallaan. Päihteiden käytöstä koostuva kärsimys on aina yhteinen, halusi sitä tai ei. Jotkut voi kelata, että mitä se streittari siellä nyt taas vinkuu kun ei ole koskaan vetäny perskännejäkään, mutta jengi ei ehkä osaa ajatella asiaa niin, että noin 21 vuotta päihderiippuvaisen kanssa saman katon alla asuneena, meitsi on myös toipilas. Enkä mä ole ainoa vaan koko meidän perhe on, ja se toipuminen jatkuu varmasti hautaan asti, etenkin kun kyseinen sekakäyttäjä ei edelleenkään ole osoittanut merkkejä haluavansa todella muuttaa tuhoontuomittua reittiään tai parantua riippuvuudestaan. Hänellä kun ei katsokaas ole ongelmaa, hänen pitäisi vain hieman vähentää. Vähentää my ass. Jos elämä ei pyöri muun kuin viinan, pamien ynnä muiden voimalla ja ei ole muuta tekemistä kuin kuosittaminen, eikä uskalleta lähteä ulos ovesta ilman rohkaisua niin hmmm, miksiköhän sitä sitten voisi kutsua? Täysin normaalia ja tervehenkistä 35-vuotiaan elämää?

Kyseisen kurssin ensimmäiset tunnit olivat kuin shokkihoitoa, päässä heittelehti ajatuksia ja aivot tuntuivat raksuttavan kuin formula-auton renkaat Monte Carlon kaduilla. Nyt puhuttiin asioista jotka olivat tahtomattani niin tuttuja, että tuntui abdurdilta, että niitä aiheita käytiin läpi koulussa. Asioita, joita minä olin aina pienestä pitäen tottunut pitämään sisälläni kun oltiin lähelläkään kouluympäristöä tai ylipäänsä missään kodin seinien ulkopuolella. Tottakai, oppituntien tarkoitus oli käsitellä asiaa ammatillisesta näkökulmasta mutta minuun ne kolahtelivat henkilökohtaisella tasolla kuin taivaalta putoavat puuhalot päähän. Ensimmäisenä päähäni iskeytyi tietysti broidini sekoilut, mutta ajatukseni alkoivat huolestuttavasti ajelehtimaan suuntaan mihin en olisi toivonut niiden suunnistavan varsinkaan päihderiippuvuudesta puhuttaessa.

En ole aiemmin halunnut ehkä myöntää itselleni, kuinka poikaystäväni päihteidenkäyttö vaikuttaa suhteeseemme. En ole suostunut myöntämään, että hänen alkoholinkäyttönsä olisi minulle mikään ongelma, enkä ole myöskään ennen ottanut siitä mitään paineita. Alusta lähtien oli selvää, että heidän piireissään vedetään reippaasti, kunnon lestit on elämäntapa ja hauskaa ei voi olla ilman sitä. Dokausta ihannoidaan ja hänen kulmillaan se on todellinen kansallislaji. Niin kauan kuin siitä ei muodostuisi vaikeuksia eikä se haittaa muuta elämää ja dokailu pysyisi ohjaksissa, niin se oli minulle ookoo. Minä en ole koskaan ollut mikään moraalisaarnaaja, vaan olen antanut kaikkien tehdä omat ratkaisunsa ja olettanut, että aikuiset ihmiset osaavat itse pitää huolta itsestään.

Viime aikoina olemme jatkuvasti olleet kinaamassa asiasta kuin asiasta ja kun alan miettimään tarkemmin riitojen alkuperää, juontavat ne joka kerta juurensa jostain mitä poikaystäväni on tehnyt tai kuinka hän on käyttäytynyt ollessaan kännissä. En haluaisi syyttää vain häntä riidoistamme, sillä olen yhtä lailla toisena osapuolena niissä, mutta jokaikinen riita saa silti alkunsa jotain kautta päihteiden takia. Esimerkkeinä vaikkapa se, että viina tuntuu tulevan aina ensin ja sitten vasta löytyy aikaa minulle tai että aina jossain tietyn asteisessa kännissä hän alkaa purkamaan minuun huonoja fiiliksiään vittuilemalla ja piikittelemällä, vaikka muuten ilta olisikin siihen asti sujunut hyvin. Parit viime viikonloput hän on dokaillut niin, että maanantai-aamun koittaessa on duuniin lähtö aiheuttanut tavallista pahempaa tuskaa huutavan darran takia, eikä ihme jos sunnuntaipäivänä on ollut pakko vielä raahautua parin päivän putken jälkeen vetämään valkovenäläisiä tasureiksi.

Sydäntä särkee sanoa, mutta jos tämä meno tulee jatkumaan pitkään, en tosiaan tiedä miltä meidän kahden tulevaisuus näyttää. Mies on jo kolmenkympin kynnyksellä eikä vauhti tunnu loppuvan, ja tavallaan ymmärrän sen vaikka se kuulostaakin kummalliselta. Jos kerta ympäristö ja kaveripiirit ovat opettaneet tähän elämäntapaan niin siitä luopuminen ei kyllä hevillä tapahdu. Eikä minulla ole oikeutta muuttaa tai pyytää toista muuttumaan, ellei hän sitä itse halua. Olen vain pikkuhiljaa herännyt toteamaan, ettei tämä melko roima alkoholin viihdekäyttö näytä enää olevan ihan niin hauskaakaan hänen mielestään, vaan lähinnä pakko, johon hän ajelehtii muun porukan mukana. Tai ainakaan siitä koituvat seuraukset eivät näytä tekevän onnelliseksi vaan vain huonovointiseksi ja alakuloiseksi. Mua suoraan sanottuna pelottaa, koska mä näen jo entuudestaan tuttuja merkkejä siitä kuinka viina ottaa vallan ja oma kontrolli katoaa. Ja se ei ole tuttua pelkästään broidin kautta vaan myös entisen poikaystävän taholta, joka teki monen kuukauden katoamistemppuja ja menetti itsensä niin täysin päihteille, että niiden seurauksena päätyi psykiatriselle parantamaan päätään. Mä en halua nähdä uudestaan ja uudestaan näin tapahtuvan ja mä tiedän ettei mun voimat välttämättä riitä nostaa toista ojan pohjalta.

Jos tässä on se mies kenen kanssa haluaisin viettää lopun elämääni ja sama meno jatkuisi vielä siinä vaiheessa kun skidit pörräilee jaloissa ja pitäisi uskaltaa ottaa vastuuta, niin miten meidän kävisikään? Isukki tinttaa paikallisessa ja äippä hyssyttää pentuja kotosalla? Mä en ikinä halua löytää itseäni vastaavanlaisesta tilanteesta, kasvattamassa yksin lapsia kun miehellä on liian kiire dokata.
Musta tuntuu, että oon lukossa koska en oikein osaa uskoa täysillä siihen, että poikaystävä tulisi muuttamaan tapojaan täysin, mutta mä toivon sydämeni pohjasta, että hän ymmärtäisi olla antamatta päihteille mahdollisuutta viedä häntä kokonaan mennessään. Mä voin ainoastaan sanoa mielipiteeni asiaan, mutta se tuskin auttaa mitään vaan aiheuttaa vain vastareaktion. Sitä on tullut yritettyä aiemmin toistenkin kohdalla, mutta aina olen jäänyt kakkoseksi kuningas alkoholille.