tiistai 24. elokuuta 2010

Heittereitä, onko heitä?

Vihaattekste ketään ihmistä? Saaks kukaan sut raivon partaalle tai pelkkä nimen mainitseminen aiheuttaa fyysisesti pahaa oloa? Näet inhokkisi kuvan ja sun tekis automaattisesti mieli repiä se riekaleiksi?
Vaikka mä kuinka yrittäisin olla Dalai Lama ja hyväksyä tai ymmärtää kaikkia tasavertaisesti niin silti, auttakaa armias, mullakin löytyy tyyppejä joiden pelkkä läsnäolo saa puremaan hampaita yhteen ja niskakarvat nousemaan kattoon asti. Ja kai se on ihan inhimillistä, viha on yksi osa ihmisen tunteiden repertuaaria, mutta silti mä toisinaan koen huonoa omaatuntoa jos ajattelen pahaa jostain henkilöstä. Mut yleensä mulla on myös painava syy minkä takia joku ihminen käy vituttaa ja ankarasti, jotain mitä kyseinen henkilö on tehnyt mulle tai jollekin läheiselle, käyttäytynyt törkeästi mua kohtaan tai jollain muulla keinolla osoittanut olevansa täysääliö johon ei voi luottaa mistään hinnasta.

Voi olla ehkä sanomattakin selvää, jos on sattunut lukemaan meitsin aikaisempia blogeja, että mulla ei ole kovin paljon hyvää sanottavaa mun veljestä. Broidi on ehkä se ainoa ihminen tässä maailmassa, joka saa mun mielialan muuttumaan nanosekunnissa hilpeästä sammakonpoikasesta synkeään sarvikuonoon. Mä en epäröi hetkeäkään sanoa suoria sanoja tai käydä vittuilemaan takaisin hänelle jos tilanne sitä vaatii, ja se on hyvin pitkälti mun perusluonnettani vastaan. En myöskään peräänny jos riidat menee fyysiselle tasolle, en anna hänelle sitä iloa, että näyttäisin heikolta vaan asetun vastaan ja käsken lyödä jos siltä tuntuu ja on seuraus sitten mitä vaan. Broidi saa mussa esiin jonkin todella alkukantaisen, syvältä sisimmästä kumpuavan vihantunteen, jota mä en pysty peittelemään kun riita on paisunut äärimmäisyyksiinsä. Ja se on pelottavaa, huudan kurkku suorana, tönin, käsken käydä kimppuun, enkä välitä mistään ympärilläni, haluan ainoastaan peitota sen kusipään, joka on kohdellut mua kuin paskaa ja antanut kestää herra ties mitä koko mun elämän ajan. Mulla on sisälläni katkeruutta ja tietynlainen halu kostaa tai vähintäänkin näyttää etten ole se pikkutyttö enää ketä voi heitellä kuin mitäkin rättiä oman mielensä mukaan. Kuulostaapa terveeltä, eikö...?

Harvemmin kukaan mussa näkee tätä puolta ja harvoin vastaavanlaisia tilanteita edes tuleekaan, ja hyvä niin. Mä kelaan, että kohtele muita niinkuin haluaisit itseäsi kohdeltavan ja yritän elää sen mukaan. Mutta toisinaan tulee vastaan niitä ihmisiä, jotka heittää sitä shaibaa niskaan ja tekee paskamaisia temppuja ilman syytä, eivätkä he ansaitse multa minkäänlaista arvostusta jos heillä itselläänkään ei ole mitään hyvää annettavaa takaisin.

Esimerkki 2: Yli kymmenen vuoden aikainen so-called paras ystävä. Hankala luonne, toisinaan hyvin vaikea ja haasteellinen tapaus. Kaikki oikuttelut kestin best friend-tittelin nojalla. "No, me ollaan parhaita ystäviä, kai mä annan tän nyt olla tällä kertaa.", "Se on vaan vähän tollanen, kyl se osaa välillä olla kivakin, kai se tästä menee ohi." Mä annoin monet pienet ärsyttävät asiat anteeksi, koetin olla ymmärtäväinen ja kärsivällinen ja tukea tilanteessa kuin tilanteessa. Kestin sen vittumaisen käytöksen, sen känniset vammailut, sen ahdistavan takertumisen ja omistushaluisuuden, sen ailahtelavan käytöksen ja ainaiset valitukset. Mä olin liian kiltti ja annoin meidän "ystävyydelle" paljon enemmän kuin mitä mä itse siitä irti sain. Se oli yhtä kestämistä omalta osaltani ja harmikseni tajusin sen vähän liian myöhään.
Olin vihdoin tavannut kundin kenestä oikeasti pidin ja tottakai vietimme paljon aikaa keskenämme. Yritin parhaani pitää kiinni siitä etten hylkäisi kavereitani ja näkisin myös heitä, mutta sehän ei riittänyt "bestikselle". Tunsin hänet liian hyvin, näin hänen lävitseen kuinka hän yritti vaivihkaa manipuloida minua ajattelemaan pahaa silloisesta kundistani. Hän takertui pieniin yksityiskohtiin mitä joskus olin kertonut ja koetti kääntää niitä kundia vastaan. Hän halusi pitää minut itsellään eikä jakaa kenenkään muun kanssa mikä oli tuttua jo skidistä lähtien ihan pihapiirien leikeissäkin; jos leikin toisten kanssa hän kinusi huomiotani ja yritti omia minut toisilta. Ja häntä kismitti, ettei hänen ovelat yrityksensä tepsineet minuun vaan puolustin kundiani viimeiseen asti enkä antanut "bestiksen" vaikuttaa mielipiteeseeni.
Uuden vuoden bileet: toin ekaa kertaa kundikaverini ikäänkuin näytille kavereiden luokse. Alkuilta sujui mukavasti, "bestiskin" näytti hyväksyvän tilanteen, hyvä fiilis päällä. Pullot tyhjenivät tiuhaan tahtiin, humalatila jatkuvassa nousussa. Kundi sammahti sohvalle ja siitäkös "bestis" riemastui. "Toi on ihan täys alkkis, hirvee paska jätkä!!!" Koko kämppä kajahteli, muu juhlaväki pyöritteli silmiään ja "bestis" väänsi vitullista draamaa kaikkien kuullen. Taas yksi syy mihin takertua ja mukamas osoittaa, ettei kundi ollut kuulemma tarpeeksi hyvä mulle. "Mä aattelen vaan sun parastas." Niinpä niin. Vittumaista turhaa mussutusta ja lapsellista ylidramaattisuutta, päällimmäisenä ajatuksena vain saada kundi näyttämään huonolta kaikkien silmissä. Mutta, eipä siinä vielä kaikki... Seuraavana päivänä sain kuulla kundilta, että alkuillasta "bestis" oli käynyt lääppimään häntä terassilla tämän ollessa röökillä. Painautunut lähelle ja hiveli kundin reittä tämän suureksi hämmennykseksi. Silloin napsahti! Nyt tajusin kuinka kaksinaamainen ämmä olikaan kyseessä. Hän todella yritti kaikkensa saadakseen meidät erilleen toisistamme; kun lähentely-yritykset eivät toimineet, hän yritti mustamaalata kundin parhaansa mukaan ja saada kaikki uskomaan hänestä pahaa. Hän oli niin kiero, itsekäs ämmä, etten voinut enää uskoa miksi alunperinkään olin hänen ystävänsä. Kaikenlaista paskaa olin antanut mennä läpi sormien ja tämän sain kiitokseksi kaikesta mitä olin ystävyyden nimissä tehnyt hänen puolestaan ja yrittänyt olla niin hyvä frendi kuin pystyin. Suora isku vatsaan, kuin joku olisi puukottanut selkään ja pyörittänyt veistä haavassa tuntikausia. Tunsin oloni niin nöyryytetyksi ja petetyksi, olin aivan uskomattoman typerä kun olin antanut hänelle uusia mahdollisuuksia jokaisen tekonsa jälkeen ja kestänyt kaiken ilman yhtäkään valitusta. Luotto katosi sen sileän tien ja päällimmäisenä ajatuksena oli vain hänen brutaali muussaamisensa maanrakoon kaiken tämän jälkeen. Näin paljon hän arvosti minua, kundfrendiäni ja 10 vuoden ystävyyttämme ja hänen viimeisen temppunsa jälkeen minä arvostin häntä yhtä paljon pistämällä välimme kylmästi poikki tekstiviestillä. Meillä ei ollut mitään puhuttavaa, kaikki oli päivänselvää, en halunnut hänen kaltaistaan ihmistä lähelleni tai myrkyttämään elämääni enää yhtään enempää. Hän oli minulle ilmaa. Ei edes sitä, hän ei ollut minulle mitään. Pitkään olin vihainen ja näin unia siitä kuinka taoin hänen päätään asfalttiin, jälleen kerran katkeruus jäi jäljelle. Mutta olen äärimmäisen tyytyväinen etten ole enää tekemisissä hänen kanssaan, elämänlaatuni parani huomattavasti ja vapauduin taas asteen päästyäni näin ikävästi sanottuna eroon hänestä. Anteeksi voin antaa mutta unohtaa en pysty, ja siksi en kykene enää näkemään häntä samalla tavoin ystävänäni niinkuin ennen tai itseasiassa mitenkään osallisena elämääni. Tehkööt hän mitä haluaa ja minä mitä haluan. Elämä on parempaa ilman häntä.

Mitä tästä kaikesta heittaamisesta oikein sitten oppii? Kyynisemmäksi sitä ainakin muuttuu ja osittain itsesuojeluvaisto kasvaa. Ei anna toisten pompotella ihan miten sattuu, vaan osaa puolustaa itseään vaikeissa tilanteissa. Ehkä sitä oppii karsimaan mädät omenat helpommin pois hyvien joukosta ja arvostaa vieläkin enemmän niitä hyviä ihmisiä ympärillä ketkä oikeasti ovat luottamuksen arvoisia. Mutta itse heittaaminen, viha... Onko se hyödyksi kenellekään? Turhat riidat kuluttaa energiaa ja niitä koetan parhaani mukaan välttää. Mutta omaa ja toistenkin kunniaa saa ja kuuluukin puolustaa oikeista syistä ja taistella ns. pahaa vastaan. Ainut vain missä kulkee raja hyvän ja pahan välillä ja kuka on oikeassa tai väärässä. Kaikissa riidoissa, kaikissa tappeluissa on aina kaksi näkökantaa, joista kumpikin kokee olevansa oikeassa. Mikä tai kuka siis päättää missä kulkee raja oikean ja väärän suhteen. Kas siinä pulma... Minä en tiedä vastausta, enkä osaa loppujen lopuksi sanoa onko oikein vihata tiettyjä henkilöitä. Mutta ihmisen luonne on mitä se on ja viha on myös yksi sen osa, sille ei voi mitään. Yritetään nyt sitten vaan ilmeisesti elää ihmisiksi ja koettaa tulla toimeen toistemme kanssa, eiksjeh...? Piis änd lööv my peoples!

4 kommenttia:

  1. Ensinnä täytyy sanoa, että mahtavaa huomata täällä uusia postauksia! Osaat luoda lukijalle voimakkaita samaistumisen fiiliksiä näillä kirjoituksilla. Niin voimakkaita, että jo ensimmäisen kappaleen luettuaan tekee mieli nyökytellä yksin himassa, lyödä ylävitosia ilman kanssa ja tulla pätemään omilla ajatuksilla (pahoittelut jälkimmäisestä).

    Toiseksi vastaus kysymykseen: kyllä. Suomesta löytyy kaksi ihmistä, joiden pelkkä ajatteleminenkin laukaisee kärjistetysti ilmaistuna migreenin. Vaikka sitä kuinka yrittää olla suvaitsevainen kaikkia kohtaan, niin syvällä sisimmässä lojuville vihantunteille ei voi mitään. Enkä edes halua taltuttaa niitä.

    Ymmärrän sua täysin eikä ohikiitävät ajatukset väkivallasta (sitä omalla tapaa ansaitsevia kohtaan) oo mun mielestä sairaita, vaan normaaleja reaktioita. Harmi, että sun esimerkkitapaukset ovat joko sukua tai olleet läheisissä väleissä sun kanssa. Se on todella valitettavaa kuulla ja hankaloittaa varmasti tilannetta. Mainitsemiini kahteen henkilöön en nimittäin omaa kummempaa sidettä.

    "Harvemmin kukaan mussa näkee tätä puolta ja harvoin vastaavanlaisia tilanteita edes tuleekaan, ja hyvä niin. Mä kelaan, että kohtele muita niinkuin haluaisit itseäsi kohdeltavan ja yritän elää sen mukaan."

    AMEN. BTW, Clint Eastwoodin paljon siteerattu heitto, jonka koen kuvaavan ainakin omaa luonnettani täydellisesti: "Syvällä sielussani uinuu kapinallinen."

    Big up vielä diipeistä keloista viimeisessä kappaleessa. Nimenomaan turhia riitoja pitää välttää, mutta pitää hyväksyä myös ne omat aggressionsa. Niiden kanssa pitää oppia elämään. Mun mielestä ihminen ei ole normaali, jos se ei tunne vihaa. Tästä päästään taas siihen, että mitä voi kutsua normaaliksi ja mitä ei... :D

    Äh. Kiitos jakamisesta ja piiiis!

    VastaaPoista
  2. Heheeyy, kiitos loistokommenteista ja et oot jaksanu lueskella mun sepustuksia! hienoa jos meitsin keloihin pystyy samaistuu ja ne pistää jollain tavalla mietityttämään, i'm not alone :)

    Eastwoodin kommentti osuu ja uppoo, vaikka oon päällisin puolin hyvin kiltti ja ystävällinen hyyppä, niin tunnen et jossain tuolla syvällä ytimessä asustelee pikkukapinallinen, joka antaa itsestään merkkejä äärimmäisen harvoin, mutta siellä se kuitenkin oleskelee ja odottaa oikeaa hetkeä näyttäytymiseen. ehkä se kapinallinen puoli ilmenee meitsissä parhaiten esim. musiikissa mitä kuuntelen, pukeutumisessa tai elämäntavoissa, jotka kaikki tuntuu vähän poikkeavan valtaväestön normeista. ihan pennusta asti tuntenut olevani vähän "erilainen", vaikken ole väkisin vääntämällä lähtenyt sellaista massasta poikkeavaa meininkiä hakemaan vaan melko luontaisesti löytänyt itseni diggaamasta asioita, joista kovin moni muu ei välttämättä ole välittänyt. se miksi sitten meitsi on kokenut esimerkiksi räpin ja hipidihoppitsydeemit omimmiksi jutuiksi, on edelleen täysi mysteeri ja ihmettelen toisinaan mikä niissä on saanut tuntemaan itteni niin kotoisaksi, kun kelaa mistä nekin kaikki on saanut alkunsa. joku 8-vuotias kipeän ujo tytönrääpäle Suomesta fiilailemassa jenkkiläisiä gänstäpäitä, jotka höpäjää gin&juisseista ja toistensa listimisestä yhtä luontevasti kuin mummot keskustelemassa kahvipöydässä päivän säästä. what are the odds..? :D

    no juu, nyt hypättiin taas raiteilta mutta niin, thänks Mikko vielä kerran ja HIGH FIVE! :)

    VastaaPoista
  3. Moi!

    Luin pitkästä aikaa blogiasi, joten kommentit eivät ole kovin tuoreita, mutta silti pakko kirjoittaa jotain, koska olen taas kerran käynyt ahdistuksissani läpi aika samanlaisia ajatuksia ja selvinnyt niistä voittajana. Ainakin toistaiseksi.

    Itse usein tunnen samanlaisia tunteita faijaa kohtaan, koska tämän narsistinen luonne on jättänyt syvät arvet. Koko tarinan selittämiseen menisi tuntikausia, joten jätän sen väliin. Lyhyesti sanottuna tunnen usein itseni kelvottomaksi ja vaadin itseltäni liikaa. Olen myöhemmin tajunnut tämän liittyvän (yllätys yllätys) isäsuhteeseeni.

    Tilanne on ehkä omalla tavallaan hankalampi kuin kohdallasi, koska en koe itseäni oikeutetuksi vihaamaan isääni, joka ei oikeasti vain tajunnut mitä teki. Hän on tehnyt paljon hyväkseni ja yrittänyt hyvittää kaiken myöhemmin. Joskus tuntuu, että olisi helpompaa pitää faijaa täytenä kusipäänä ja vihata tätä. Mutta asia ei ole niin yksinkertainen.

    En oikein tiedä, miten vihan ja katkeruuden kanssa pitäisi olla. En todellakaan halua torjua niitä, mutta en oikein jaksaisi vihatakaan. Parhaiten tulen toimeen, kun tunnistan vihani ja yritän jotenkin käsitellä sitä. Se ei tosin ole aina helppoa.

    VastaaPoista
  4. heippa!

    mäkään en vähään aikaan käyny tsekkailee blogia, joten vasta huomasin sun kommentin, sori et kesti näin kauan vastata! :P

    ja ymmärrän sun ajatukset, tiedän tunteen... mäkään en jaksais vihata ja siksi varmaan pysyttelenkin melko kaukana veljestäni, negatiiviset tunteet vie niin paljon energiaa ja voimia että pyrin parhaani mukaan pitämään itseni kaukana niistä. mutta totta, aina se ei ole kovin helppoa, mullakin löytyy vielä paljon niitä henkisiä arpia joita ei noin vaan pystytä parantamaan ja ne vaikuttaa helposti kaikkeen mitä teen, mitä olen ja miten koen asiat. katkeruudesta ei noin vain pääse eroon, varsinkaan kun pahan olon aiheuttaja ei itsekään suostu myöntämään tai näkemään tehneensä jotain väärin eikä varmasti koskaan kykene nöyrtymään sen vertaa että pyytäisi tekojaan anteeksi. on lähes mahdotonta antaa toiselle anteeksi jos hän ei edes sellaista pyydä.
    mutta niin, kai se on periaatteessa luonnollista tuntea vihaa ja negatiivisia tunteita, mutta jotta elämä ei olisi pelkkää paskaa niin on yritettävä edes jollain tapaa pitää positiivinen asenne päällä... :) toivotaan et me pystytään siihen, voimia!!

    VastaaPoista