maanantai 23. elokuuta 2010

Back 2 school.

Kesä oli ja meni, ja nyt istutaan taas parin vuoden tauon jälkeen koulunpenkillä. Ja ihme kyllä, fiilis on hyvä, ehkä jopa ekaa kertaa tuntuu siltä, että oikeesti kiinnostaa mennä kouluun. Aivot kypsynyt vihdoinkin ajatukseen, että nyt meikätyttö opiskelee itselleen ammatin eikä hyppelehdi melko päättömästi paikasta toiseen niinkuin aiemmin. All in all, luulen et mun on ollut pakko käydä läpi nää kiekurat ja kaakurat, jotta oon viimein tajunnut minkälaista duunia haluan tehdä ja mikä pitää mun mielenkiinnon yllä varmasti vielä pitkään. Ihmisläheistä hommaa, joka ei varmasti ole sitä samaa vanhaa bashaa päivästä toiseen, vaan haastaa joka päivä kohtaamaan uusia tilanteita ja pistää miettimään elämää laajemmin eri näkökulmista, antaa rohkeutta olla oma itsensä sekä kasvattaa ennakkoluulottomuutta toisia ihmisiä kohtaan.
Mä oon hakenut sitä omaa polkuani ja ollut aikamoisen pihalla mitä haluan elämältä, tai ehkä ennemminkin mihin oon kykeneväinen ja mihin mun rahkeet riittää. Mä en koskaan ollut kovin kummonen oppilas peruskoulussa, 6,8:n keskiarvolla päädyin suoraan kybäluokalle korottamaan numeroita ja miettimään uudestaan mitä sitä pitäisi ittensä kanssa oikein tehdä. Lukio lukematta läpi ja sitten lapsuuden haaveen perässä kansanopistoon vuodeksi kokeilemaan siipiä näyttelemisen saralla. Ja hey, hauskaa oli todellakin, ihania tyyppejä ja unohtumattomia kokemuksia sekä itsetunnon kohentumista mutta samalla hyvä tapa todeta ettei draamamaailma ehkä kuitenkaan olisi ollut se kannattavin vaihtoehto uran rakentamisen kannalta. Sekä omaksi että varmasti monen muunkin hämmästykseksi päädyin ammattikorkeaan aloittamaan viittomakielentulkin opinnot, täysin tabula rasa-meiningillä, ei mitään aiempaa kokemusta viittomakielestä what-so-ever ja todellisena untuvikkona aloitin jotain itselleni aivan uutta ja erilaista ja vieläpä kertakaikkisen alusta alkaen, mutta pitemmän päälle se ei ollutkaan niin hyvä juttu miltä aluksi vaikutti. Tajusin puolivälissä vuotta ettei koko homma kiinnostanut minua niin paljon että olisin halunnut itselleni siitä ammatin, motivaatio oli täysin kadoksissa eikä muutkaan ns. yksityiselämässä käydyt sen hetkiset vaikeudet kovasti helpottaneet asiaa. Viittomakielen opiskeleminen oli kivaa ja oli mielenkiintoista ikäänkuin samalla tutustua "kuurojen maailmaan", mutta tulkkiksi minusta ei olisi, ei ainakaan siinä ajassa mitä koulu olisi kestänyt. Niinpä ekää kertaa elämässäni jätin koulun kesken ja tunsin olevani täysi nolla. Polla ei vaan yksinkertaisesti kestänyt, ei sitä eräänlaista epäonnistumista koulun suhteen, eikä sitä, että pistin välit poikki silloisen parhaan ystäväni kanssa tämän puukotettua häikäilemättömösti selkään monien muiden paskamaisten tekojensa loppuhuipentumaksi, eikä myöskään ennenkaikkea sitä, että sen aikainen poikaystävä meni ja katosi jäljettömiin. Jos joskus on mennyt asiat huonosti niin silloin, ja voin rehellisesti sanoa ettei mielentila ollut kovin hääppöinen, elämänhalu romahti todella matalalle levelille. Parin kuukauden masistelun ja sängyssä makaamisen jälkeen sain taas otteen jostain duunin kautta, päädyin Stockan Herkkuun vääntämään kohteliaita lausahduksia ja heittämään salaattia purkkiin snobikansalle, mut hey, oli se sentään edistystä plus siitä sai rahaa, mikä tarkoitti vain ja ainoastaan sitä että pääsisin vihdoin ja viimein muuttamaan helvettiin himasta missä en myöskään sen erikoisemmin syystä jos toisesta viihtynyt. Uusi startti, uusi kämppä, paikka, jota mä kutsuin kodiksi ja rakastin sitä yli kaiken. Se oli pelastus niin monella eri tavalla ja teki niin hyvää viimeinkin irrottautua kotoa, itsenäistyä ja elää omin ehdoin. Koskaan ei ollut tuntunut niin vapaalta eikä mikään ollut pysäyttämässä mua, kukaan ei ollut sanomassa mitä mun pitäisi tehdä vaan sain päättää itse kaiken, ja se oli maailman paras fiilis.
Vaikeiden aikojen yhtenä parantavana tekijänä toiminut musiikki ja siinä suurena osana parannusprosessin edesauttamisessa toiminut Bassoradio inspiroi hakemaan radiokouluun, jossa taas pääsin todistamaan pohjimmiltaan naiivin ajattelutapani johtavan minut aina jollain tavalla harhaan. Mulla loisti nuotin kuvat silmissä ja unelmat kunnon musaohjelman tekemisestä mutta todellisuus olikin analyyttisen yleispätevää ja ajankohtaista toimittajanhommaa, mikä ei oikein kolahtanut. Gallupit ja asiaohjelmien teko maistui niin puulta, mutta aina kun oli kyse musiikista innostuin duunaamaan juttuja, oli hauskaa spiikata ja editoida ja ajoittain myös juontaa jos kyse oli jostain mistä itsekin tajusin jotain tai mikä sai sisällä jonkin liikahtamaan. Tietyt asiat siis kiinnosti ja kaikki muu taas ei, näillä eväillä oli aika siirtyä taas eteenpäin katsomaan mitä muuta tulisi vastaan.
Radiokoulun jälkeen jäljelle jäi vain duuni missä olin viimeiset puolitoista vuotta kärvistellyt kääshin takia ja kaipasin jotain muuta, ihmisläheisempää puuhaa josta jäisi muutakin käteen kuin vaan hikisiä seteleitä. Lähdin kokeilemaan onneani iltapäiväkerhon ohjaajana ja on kieltämättä sanottava sen olleen paras duuni ikinä. En valittanut mistään koko sinä aikana ja nautin lasten kanssa työskentelystä, duuniajat oli täydelliset ja itse duuni leppoisaa ja hauskaa. Harmikseni en voinut jatkaa ip-kerhossa vuoden jälkeen uuden säännöksen takia, jonka mukaan jokaisella ohjaajalla olisi pitänyt olla kerhonohjaajan tutkinto plakkarissaan ja päädyin yllättäen puille paljaille. Otin työttömyyden vastaan mielenkiinnolla ja ehkä myös kuitenkin jollain tapaa innolla, sillä nyt pääsin vihdoinkin vain lööbaamaan muka hyvällä syyllä, lama ja kaikki, eihän tässä nyt tartte mitään tehä-mentaliteetilla. Kävin välillä näyttämässä naamaa työkkärillä ja muuten aika kului melko boheemisti eläen, yöt valvottiin ja päivät nukuttiin ja se oli siistiä. Puoli vuotta mitään tekemättä alkoi loppuvaiheilla kuitenkin tuntua jo jonkun verran aivojen sopukoissakin, kesä meni kuin siivillä elämästä nautiskellen mutta syksyn ja pimeän saavuttua ja toisten jatkaessa lomien jälkeen joko koulua tai töitä alkoi oma hyödyttömyyden tunne nakertamaan sisällä. Yhtäkkiä olitkin yksin neljän seinän sisällä klo 15, juuri heränneenä eikä mitään tekemistä tiedossa koko päivänä, aivan sama siis jos vaikka nukkuisin koko loppupäivän tähän samaan syssyyn. Pelkkä lööbailu lopulta masensi mutta samalla työelämään palaaminen ja vapauden menettäminen ahdisti. Työkkäri alkoi kuumottaa pikkuhiljaa, työnhaun tuloksia oli alettava näkymään, jos halusin rahaa tilille. Otin itseäni niskasta kiinni ja tartuin työkkärin vinkkeihin kiinni. Ja yhtäkkiä olinkin vanhainkodissa pitämässä seuraa mummuille ja paapoille.
Työkokemukset saivat mut hakemaan lähihoitajaksi ja oon erittäin tyytyväinen tähän hetkeen, vihdoinkin tuntuu et oon oikeella reitillä. Mun piti käydä kokeilemassa osaamisiani, piti käydä vähän testaamassa eri juttuja jotta oppisin itsestäni jotain, tietäisin kuka oikeesti oon. Mut kaikki koulut ja työt mitä tässä on käyty läpi ei pelkästään oo muokannu mua siksi minkälainen nyt olen tai mihin pisteeseen oon päätynyt, vaan se elämä ja ne kokemukset sen kaiken välissä, ne on ennenkaikkea kasvattanut ja ikäänkuin valmentanut ottamaan tilanteet vastaan sellaisina kuin ne on ja näkemään asiat niinkuin ne näen tänä päivänä. Jokaisella on oma tarinansa kerrottavana ja oma tiensä kuljettavana. Ja kaikki asiat mitä me käydään läpi elämän varrella tekee meistä ainutlaatuisia, koska kellään ei ole samanlaista tarinaa kerrottavanaan. Ja mä todella toivon tän koulutuksen ja toivon mukaan tulevan ammatin kautta pääseväni kuulemaan mitä erilaisempia elämäntarinoita ja jos hyvin käy, myös oppimaan niistä jotain, mitä se sitten ikinä onkaan.

5 kommenttia:

  1. Mahtavaa, että toi koulu ja ala tuntuu nyt oikeelta! :) Oman juttunsa löytäminen on yllättävän vaikeeta, vaikka välillä luuleeki sen löytäneen. Mulla vielä prosessi kesken, mut eiköhän se löydy. Onneks me ollaan vielä nuoria!

    VastaaPoista
  2. jeah, ei vielä mitään hätää! ja loppujen lopuks ikä ei pitäis olla esteenä aina oppia tai lähteä kokeilemaan uutta, kaikki kokemukset rikastuttaa mieltä, niistä pitää olla vaan iloinen ja kiitollinen :)

    VastaaPoista
  3. Ensimmäisenä kommentoineen tapaan oikea polku on vielä hukassa, mutta tällaiset esimerkit antaa toivoa. Ja tietty ilahduttaa sun puolesta, että on tullut teikäläisen aika päästä omaan juttuun kiinni.

    Saanko kysyä: liittyykö se jotenkin oman reitin löytämiseen, että pystyy käsittelemään menneisyytensä kokemukset ja tulemaan sinuiksi niiden kanssa? Vai tuleeko se ahaa-elämys vaan aikanaan ilman ennakkovaroituksia tai kummempia itsetutkiskeluja?

    VastaaPoista
  4. Hyvä kysymys, mä uskon ainakin omalla kohdallani, et mun on ollut pakko käsitellä menneitä kokemuksia, jotta oon päässyt niistä yli ja ylipäänsä välillä vähän pysähtynyt katsomaan mitä omassa laiffissa on oikeastaan tapahtunut. Mä uskon, että kaikki aikaisemmat asiat mitä ihmiselle on sattunut muokkaa sen henkilön ajatusmaailmaa, maailmankuvaa ja omaa kuvaa itsestään ja siksi onkin hyvä tiedostaa mistä mikäkin ajattelutapa johtuu tai on saanut alkunsa, sekä positiiviset että negatiiviset jutut. Se auttaa ymmärtämään ehkä hitusen verran paremmin omaa pään sisäistä maailmaa ja samalla myös toisten käyttäytymistä. Etenkin ongelmakohdat on käsiteltävä, jottei ne tule kummittelemaan jos ne painaa syvälle takaraivoonsa ja yrittää unohtaa. Ne möröt ja paholaiset on kohdattava, vaikka se ei millään tavoin ole helppoa ja vie jumalattomasti aikaa. En sano, että mullakaan on vielä kaikki asiat reilassa tai olisin sinut kaiken kanssa, mutta päivä päivältä mä alan hyväksymään itseni ja elämänvaiheeni paremmin. Mutta elämä on jatkuvaa itsensä kehittämistä ja eteenpäin menemistä, nyt saatan olla jokseenkin tasapainossa tän hetkisen tilanteen kanssa ja tyytyväinen siihen, mutta jossain vaiheessa taas tulee varmasti jokin elämänmuutos vastaan ja se vaatii taas uudelleen asian sulattelua ja tilanteen vaatimaa mukautumiskykyä. Koskaan ei voi tietää mitä elämä tuo tullessaan, kaikki on mahdollista. Mutta siis, tosiaan itsetutkiskelu on pelkästään hyvästä, näin lyhyesti ja ytimekkäästi, hehe! :D

    VastaaPoista
  5. Jesh, kiitti tästä! :) Toi on arvostettava ja looginen ajattelutapa. Sit kun yhdistetään tähän kaikkeen kelailuun vielä ilmeisesti viisaudenhammas, niin it all makes sense now. Kaikki merkit viittaa siihen, että sä oot kypsyny valmiiks elämään tässä hullussa maailmassa.

    Et tarvii enää mestari Yodan viisauksia, susta on tullu jedi :D Sä oot valmis. Mahtavaa!

    VastaaPoista