tiistai 24. elokuuta 2010

Heittereitä, onko heitä?

Vihaattekste ketään ihmistä? Saaks kukaan sut raivon partaalle tai pelkkä nimen mainitseminen aiheuttaa fyysisesti pahaa oloa? Näet inhokkisi kuvan ja sun tekis automaattisesti mieli repiä se riekaleiksi?
Vaikka mä kuinka yrittäisin olla Dalai Lama ja hyväksyä tai ymmärtää kaikkia tasavertaisesti niin silti, auttakaa armias, mullakin löytyy tyyppejä joiden pelkkä läsnäolo saa puremaan hampaita yhteen ja niskakarvat nousemaan kattoon asti. Ja kai se on ihan inhimillistä, viha on yksi osa ihmisen tunteiden repertuaaria, mutta silti mä toisinaan koen huonoa omaatuntoa jos ajattelen pahaa jostain henkilöstä. Mut yleensä mulla on myös painava syy minkä takia joku ihminen käy vituttaa ja ankarasti, jotain mitä kyseinen henkilö on tehnyt mulle tai jollekin läheiselle, käyttäytynyt törkeästi mua kohtaan tai jollain muulla keinolla osoittanut olevansa täysääliö johon ei voi luottaa mistään hinnasta.

Voi olla ehkä sanomattakin selvää, jos on sattunut lukemaan meitsin aikaisempia blogeja, että mulla ei ole kovin paljon hyvää sanottavaa mun veljestä. Broidi on ehkä se ainoa ihminen tässä maailmassa, joka saa mun mielialan muuttumaan nanosekunnissa hilpeästä sammakonpoikasesta synkeään sarvikuonoon. Mä en epäröi hetkeäkään sanoa suoria sanoja tai käydä vittuilemaan takaisin hänelle jos tilanne sitä vaatii, ja se on hyvin pitkälti mun perusluonnettani vastaan. En myöskään peräänny jos riidat menee fyysiselle tasolle, en anna hänelle sitä iloa, että näyttäisin heikolta vaan asetun vastaan ja käsken lyödä jos siltä tuntuu ja on seuraus sitten mitä vaan. Broidi saa mussa esiin jonkin todella alkukantaisen, syvältä sisimmästä kumpuavan vihantunteen, jota mä en pysty peittelemään kun riita on paisunut äärimmäisyyksiinsä. Ja se on pelottavaa, huudan kurkku suorana, tönin, käsken käydä kimppuun, enkä välitä mistään ympärilläni, haluan ainoastaan peitota sen kusipään, joka on kohdellut mua kuin paskaa ja antanut kestää herra ties mitä koko mun elämän ajan. Mulla on sisälläni katkeruutta ja tietynlainen halu kostaa tai vähintäänkin näyttää etten ole se pikkutyttö enää ketä voi heitellä kuin mitäkin rättiä oman mielensä mukaan. Kuulostaapa terveeltä, eikö...?

Harvemmin kukaan mussa näkee tätä puolta ja harvoin vastaavanlaisia tilanteita edes tuleekaan, ja hyvä niin. Mä kelaan, että kohtele muita niinkuin haluaisit itseäsi kohdeltavan ja yritän elää sen mukaan. Mutta toisinaan tulee vastaan niitä ihmisiä, jotka heittää sitä shaibaa niskaan ja tekee paskamaisia temppuja ilman syytä, eivätkä he ansaitse multa minkäänlaista arvostusta jos heillä itselläänkään ei ole mitään hyvää annettavaa takaisin.

Esimerkki 2: Yli kymmenen vuoden aikainen so-called paras ystävä. Hankala luonne, toisinaan hyvin vaikea ja haasteellinen tapaus. Kaikki oikuttelut kestin best friend-tittelin nojalla. "No, me ollaan parhaita ystäviä, kai mä annan tän nyt olla tällä kertaa.", "Se on vaan vähän tollanen, kyl se osaa välillä olla kivakin, kai se tästä menee ohi." Mä annoin monet pienet ärsyttävät asiat anteeksi, koetin olla ymmärtäväinen ja kärsivällinen ja tukea tilanteessa kuin tilanteessa. Kestin sen vittumaisen käytöksen, sen känniset vammailut, sen ahdistavan takertumisen ja omistushaluisuuden, sen ailahtelavan käytöksen ja ainaiset valitukset. Mä olin liian kiltti ja annoin meidän "ystävyydelle" paljon enemmän kuin mitä mä itse siitä irti sain. Se oli yhtä kestämistä omalta osaltani ja harmikseni tajusin sen vähän liian myöhään.
Olin vihdoin tavannut kundin kenestä oikeasti pidin ja tottakai vietimme paljon aikaa keskenämme. Yritin parhaani pitää kiinni siitä etten hylkäisi kavereitani ja näkisin myös heitä, mutta sehän ei riittänyt "bestikselle". Tunsin hänet liian hyvin, näin hänen lävitseen kuinka hän yritti vaivihkaa manipuloida minua ajattelemaan pahaa silloisesta kundistani. Hän takertui pieniin yksityiskohtiin mitä joskus olin kertonut ja koetti kääntää niitä kundia vastaan. Hän halusi pitää minut itsellään eikä jakaa kenenkään muun kanssa mikä oli tuttua jo skidistä lähtien ihan pihapiirien leikeissäkin; jos leikin toisten kanssa hän kinusi huomiotani ja yritti omia minut toisilta. Ja häntä kismitti, ettei hänen ovelat yrityksensä tepsineet minuun vaan puolustin kundiani viimeiseen asti enkä antanut "bestiksen" vaikuttaa mielipiteeseeni.
Uuden vuoden bileet: toin ekaa kertaa kundikaverini ikäänkuin näytille kavereiden luokse. Alkuilta sujui mukavasti, "bestiskin" näytti hyväksyvän tilanteen, hyvä fiilis päällä. Pullot tyhjenivät tiuhaan tahtiin, humalatila jatkuvassa nousussa. Kundi sammahti sohvalle ja siitäkös "bestis" riemastui. "Toi on ihan täys alkkis, hirvee paska jätkä!!!" Koko kämppä kajahteli, muu juhlaväki pyöritteli silmiään ja "bestis" väänsi vitullista draamaa kaikkien kuullen. Taas yksi syy mihin takertua ja mukamas osoittaa, ettei kundi ollut kuulemma tarpeeksi hyvä mulle. "Mä aattelen vaan sun parastas." Niinpä niin. Vittumaista turhaa mussutusta ja lapsellista ylidramaattisuutta, päällimmäisenä ajatuksena vain saada kundi näyttämään huonolta kaikkien silmissä. Mutta, eipä siinä vielä kaikki... Seuraavana päivänä sain kuulla kundilta, että alkuillasta "bestis" oli käynyt lääppimään häntä terassilla tämän ollessa röökillä. Painautunut lähelle ja hiveli kundin reittä tämän suureksi hämmennykseksi. Silloin napsahti! Nyt tajusin kuinka kaksinaamainen ämmä olikaan kyseessä. Hän todella yritti kaikkensa saadakseen meidät erilleen toisistamme; kun lähentely-yritykset eivät toimineet, hän yritti mustamaalata kundin parhaansa mukaan ja saada kaikki uskomaan hänestä pahaa. Hän oli niin kiero, itsekäs ämmä, etten voinut enää uskoa miksi alunperinkään olin hänen ystävänsä. Kaikenlaista paskaa olin antanut mennä läpi sormien ja tämän sain kiitokseksi kaikesta mitä olin ystävyyden nimissä tehnyt hänen puolestaan ja yrittänyt olla niin hyvä frendi kuin pystyin. Suora isku vatsaan, kuin joku olisi puukottanut selkään ja pyörittänyt veistä haavassa tuntikausia. Tunsin oloni niin nöyryytetyksi ja petetyksi, olin aivan uskomattoman typerä kun olin antanut hänelle uusia mahdollisuuksia jokaisen tekonsa jälkeen ja kestänyt kaiken ilman yhtäkään valitusta. Luotto katosi sen sileän tien ja päällimmäisenä ajatuksena oli vain hänen brutaali muussaamisensa maanrakoon kaiken tämän jälkeen. Näin paljon hän arvosti minua, kundfrendiäni ja 10 vuoden ystävyyttämme ja hänen viimeisen temppunsa jälkeen minä arvostin häntä yhtä paljon pistämällä välimme kylmästi poikki tekstiviestillä. Meillä ei ollut mitään puhuttavaa, kaikki oli päivänselvää, en halunnut hänen kaltaistaan ihmistä lähelleni tai myrkyttämään elämääni enää yhtään enempää. Hän oli minulle ilmaa. Ei edes sitä, hän ei ollut minulle mitään. Pitkään olin vihainen ja näin unia siitä kuinka taoin hänen päätään asfalttiin, jälleen kerran katkeruus jäi jäljelle. Mutta olen äärimmäisen tyytyväinen etten ole enää tekemisissä hänen kanssaan, elämänlaatuni parani huomattavasti ja vapauduin taas asteen päästyäni näin ikävästi sanottuna eroon hänestä. Anteeksi voin antaa mutta unohtaa en pysty, ja siksi en kykene enää näkemään häntä samalla tavoin ystävänäni niinkuin ennen tai itseasiassa mitenkään osallisena elämääni. Tehkööt hän mitä haluaa ja minä mitä haluan. Elämä on parempaa ilman häntä.

Mitä tästä kaikesta heittaamisesta oikein sitten oppii? Kyynisemmäksi sitä ainakin muuttuu ja osittain itsesuojeluvaisto kasvaa. Ei anna toisten pompotella ihan miten sattuu, vaan osaa puolustaa itseään vaikeissa tilanteissa. Ehkä sitä oppii karsimaan mädät omenat helpommin pois hyvien joukosta ja arvostaa vieläkin enemmän niitä hyviä ihmisiä ympärillä ketkä oikeasti ovat luottamuksen arvoisia. Mutta itse heittaaminen, viha... Onko se hyödyksi kenellekään? Turhat riidat kuluttaa energiaa ja niitä koetan parhaani mukaan välttää. Mutta omaa ja toistenkin kunniaa saa ja kuuluukin puolustaa oikeista syistä ja taistella ns. pahaa vastaan. Ainut vain missä kulkee raja hyvän ja pahan välillä ja kuka on oikeassa tai väärässä. Kaikissa riidoissa, kaikissa tappeluissa on aina kaksi näkökantaa, joista kumpikin kokee olevansa oikeassa. Mikä tai kuka siis päättää missä kulkee raja oikean ja väärän suhteen. Kas siinä pulma... Minä en tiedä vastausta, enkä osaa loppujen lopuksi sanoa onko oikein vihata tiettyjä henkilöitä. Mutta ihmisen luonne on mitä se on ja viha on myös yksi sen osa, sille ei voi mitään. Yritetään nyt sitten vaan ilmeisesti elää ihmisiksi ja koettaa tulla toimeen toistemme kanssa, eiksjeh...? Piis änd lööv my peoples!

maanantai 23. elokuuta 2010

Back 2 school.

Kesä oli ja meni, ja nyt istutaan taas parin vuoden tauon jälkeen koulunpenkillä. Ja ihme kyllä, fiilis on hyvä, ehkä jopa ekaa kertaa tuntuu siltä, että oikeesti kiinnostaa mennä kouluun. Aivot kypsynyt vihdoinkin ajatukseen, että nyt meikätyttö opiskelee itselleen ammatin eikä hyppelehdi melko päättömästi paikasta toiseen niinkuin aiemmin. All in all, luulen et mun on ollut pakko käydä läpi nää kiekurat ja kaakurat, jotta oon viimein tajunnut minkälaista duunia haluan tehdä ja mikä pitää mun mielenkiinnon yllä varmasti vielä pitkään. Ihmisläheistä hommaa, joka ei varmasti ole sitä samaa vanhaa bashaa päivästä toiseen, vaan haastaa joka päivä kohtaamaan uusia tilanteita ja pistää miettimään elämää laajemmin eri näkökulmista, antaa rohkeutta olla oma itsensä sekä kasvattaa ennakkoluulottomuutta toisia ihmisiä kohtaan.
Mä oon hakenut sitä omaa polkuani ja ollut aikamoisen pihalla mitä haluan elämältä, tai ehkä ennemminkin mihin oon kykeneväinen ja mihin mun rahkeet riittää. Mä en koskaan ollut kovin kummonen oppilas peruskoulussa, 6,8:n keskiarvolla päädyin suoraan kybäluokalle korottamaan numeroita ja miettimään uudestaan mitä sitä pitäisi ittensä kanssa oikein tehdä. Lukio lukematta läpi ja sitten lapsuuden haaveen perässä kansanopistoon vuodeksi kokeilemaan siipiä näyttelemisen saralla. Ja hey, hauskaa oli todellakin, ihania tyyppejä ja unohtumattomia kokemuksia sekä itsetunnon kohentumista mutta samalla hyvä tapa todeta ettei draamamaailma ehkä kuitenkaan olisi ollut se kannattavin vaihtoehto uran rakentamisen kannalta. Sekä omaksi että varmasti monen muunkin hämmästykseksi päädyin ammattikorkeaan aloittamaan viittomakielentulkin opinnot, täysin tabula rasa-meiningillä, ei mitään aiempaa kokemusta viittomakielestä what-so-ever ja todellisena untuvikkona aloitin jotain itselleni aivan uutta ja erilaista ja vieläpä kertakaikkisen alusta alkaen, mutta pitemmän päälle se ei ollutkaan niin hyvä juttu miltä aluksi vaikutti. Tajusin puolivälissä vuotta ettei koko homma kiinnostanut minua niin paljon että olisin halunnut itselleni siitä ammatin, motivaatio oli täysin kadoksissa eikä muutkaan ns. yksityiselämässä käydyt sen hetkiset vaikeudet kovasti helpottaneet asiaa. Viittomakielen opiskeleminen oli kivaa ja oli mielenkiintoista ikäänkuin samalla tutustua "kuurojen maailmaan", mutta tulkkiksi minusta ei olisi, ei ainakaan siinä ajassa mitä koulu olisi kestänyt. Niinpä ekää kertaa elämässäni jätin koulun kesken ja tunsin olevani täysi nolla. Polla ei vaan yksinkertaisesti kestänyt, ei sitä eräänlaista epäonnistumista koulun suhteen, eikä sitä, että pistin välit poikki silloisen parhaan ystäväni kanssa tämän puukotettua häikäilemättömösti selkään monien muiden paskamaisten tekojensa loppuhuipentumaksi, eikä myöskään ennenkaikkea sitä, että sen aikainen poikaystävä meni ja katosi jäljettömiin. Jos joskus on mennyt asiat huonosti niin silloin, ja voin rehellisesti sanoa ettei mielentila ollut kovin hääppöinen, elämänhalu romahti todella matalalle levelille. Parin kuukauden masistelun ja sängyssä makaamisen jälkeen sain taas otteen jostain duunin kautta, päädyin Stockan Herkkuun vääntämään kohteliaita lausahduksia ja heittämään salaattia purkkiin snobikansalle, mut hey, oli se sentään edistystä plus siitä sai rahaa, mikä tarkoitti vain ja ainoastaan sitä että pääsisin vihdoin ja viimein muuttamaan helvettiin himasta missä en myöskään sen erikoisemmin syystä jos toisesta viihtynyt. Uusi startti, uusi kämppä, paikka, jota mä kutsuin kodiksi ja rakastin sitä yli kaiken. Se oli pelastus niin monella eri tavalla ja teki niin hyvää viimeinkin irrottautua kotoa, itsenäistyä ja elää omin ehdoin. Koskaan ei ollut tuntunut niin vapaalta eikä mikään ollut pysäyttämässä mua, kukaan ei ollut sanomassa mitä mun pitäisi tehdä vaan sain päättää itse kaiken, ja se oli maailman paras fiilis.
Vaikeiden aikojen yhtenä parantavana tekijänä toiminut musiikki ja siinä suurena osana parannusprosessin edesauttamisessa toiminut Bassoradio inspiroi hakemaan radiokouluun, jossa taas pääsin todistamaan pohjimmiltaan naiivin ajattelutapani johtavan minut aina jollain tavalla harhaan. Mulla loisti nuotin kuvat silmissä ja unelmat kunnon musaohjelman tekemisestä mutta todellisuus olikin analyyttisen yleispätevää ja ajankohtaista toimittajanhommaa, mikä ei oikein kolahtanut. Gallupit ja asiaohjelmien teko maistui niin puulta, mutta aina kun oli kyse musiikista innostuin duunaamaan juttuja, oli hauskaa spiikata ja editoida ja ajoittain myös juontaa jos kyse oli jostain mistä itsekin tajusin jotain tai mikä sai sisällä jonkin liikahtamaan. Tietyt asiat siis kiinnosti ja kaikki muu taas ei, näillä eväillä oli aika siirtyä taas eteenpäin katsomaan mitä muuta tulisi vastaan.
Radiokoulun jälkeen jäljelle jäi vain duuni missä olin viimeiset puolitoista vuotta kärvistellyt kääshin takia ja kaipasin jotain muuta, ihmisläheisempää puuhaa josta jäisi muutakin käteen kuin vaan hikisiä seteleitä. Lähdin kokeilemaan onneani iltapäiväkerhon ohjaajana ja on kieltämättä sanottava sen olleen paras duuni ikinä. En valittanut mistään koko sinä aikana ja nautin lasten kanssa työskentelystä, duuniajat oli täydelliset ja itse duuni leppoisaa ja hauskaa. Harmikseni en voinut jatkaa ip-kerhossa vuoden jälkeen uuden säännöksen takia, jonka mukaan jokaisella ohjaajalla olisi pitänyt olla kerhonohjaajan tutkinto plakkarissaan ja päädyin yllättäen puille paljaille. Otin työttömyyden vastaan mielenkiinnolla ja ehkä myös kuitenkin jollain tapaa innolla, sillä nyt pääsin vihdoinkin vain lööbaamaan muka hyvällä syyllä, lama ja kaikki, eihän tässä nyt tartte mitään tehä-mentaliteetilla. Kävin välillä näyttämässä naamaa työkkärillä ja muuten aika kului melko boheemisti eläen, yöt valvottiin ja päivät nukuttiin ja se oli siistiä. Puoli vuotta mitään tekemättä alkoi loppuvaiheilla kuitenkin tuntua jo jonkun verran aivojen sopukoissakin, kesä meni kuin siivillä elämästä nautiskellen mutta syksyn ja pimeän saavuttua ja toisten jatkaessa lomien jälkeen joko koulua tai töitä alkoi oma hyödyttömyyden tunne nakertamaan sisällä. Yhtäkkiä olitkin yksin neljän seinän sisällä klo 15, juuri heränneenä eikä mitään tekemistä tiedossa koko päivänä, aivan sama siis jos vaikka nukkuisin koko loppupäivän tähän samaan syssyyn. Pelkkä lööbailu lopulta masensi mutta samalla työelämään palaaminen ja vapauden menettäminen ahdisti. Työkkäri alkoi kuumottaa pikkuhiljaa, työnhaun tuloksia oli alettava näkymään, jos halusin rahaa tilille. Otin itseäni niskasta kiinni ja tartuin työkkärin vinkkeihin kiinni. Ja yhtäkkiä olinkin vanhainkodissa pitämässä seuraa mummuille ja paapoille.
Työkokemukset saivat mut hakemaan lähihoitajaksi ja oon erittäin tyytyväinen tähän hetkeen, vihdoinkin tuntuu et oon oikeella reitillä. Mun piti käydä kokeilemassa osaamisiani, piti käydä vähän testaamassa eri juttuja jotta oppisin itsestäni jotain, tietäisin kuka oikeesti oon. Mut kaikki koulut ja työt mitä tässä on käyty läpi ei pelkästään oo muokannu mua siksi minkälainen nyt olen tai mihin pisteeseen oon päätynyt, vaan se elämä ja ne kokemukset sen kaiken välissä, ne on ennenkaikkea kasvattanut ja ikäänkuin valmentanut ottamaan tilanteet vastaan sellaisina kuin ne on ja näkemään asiat niinkuin ne näen tänä päivänä. Jokaisella on oma tarinansa kerrottavana ja oma tiensä kuljettavana. Ja kaikki asiat mitä me käydään läpi elämän varrella tekee meistä ainutlaatuisia, koska kellään ei ole samanlaista tarinaa kerrottavanaan. Ja mä todella toivon tän koulutuksen ja toivon mukaan tulevan ammatin kautta pääseväni kuulemaan mitä erilaisempia elämäntarinoita ja jos hyvin käy, myös oppimaan niistä jotain, mitä se sitten ikinä onkaan.