tiistai 8. kesäkuuta 2010

TJ 0.

Nyt se on ohi. 7 kuukautta tuskaisia aamuja, nyrpeitä naamoja, käskytystä, tiuskimista, negatiivisuutta, tyhjiä katseita, halveksuntaa, turhautuneisuutta, rasitusta, puurtamista ja itsensä kasassa pitämistä. Ja kaiken sen vastapainona myös aitoja kohtaamisia, elämäntarinoita, liikutuksia, hymyjä, naurua, ystävällisyyttä ja korvaamattomia kokemuksia.

Vaikka olin jo ensimmäisen kuukauden jälkeen duunin alkamisesta valmis läjäyttämään hanskat tiskiin, silti en voi sanoa etteikö tästäkin olisi tullut opittua jotain. Olen taas yhden kokemuksen rikkaampi ja kiitollinen siitä, vaikkei se mikään kaikista positiivisin kokemus ollutkaan.
Ehdottomasti raskainta tänä koko aikana oli yrittää olla välittämättä tiettyjen ns. duunikavereiden ylimielisestä asenteesta ja käyttäytymistavoista, jotka tuntuivat kärjistyvän etenkin minun kohdallani. Sain selkeästi kokea kuinka hoitoalan nokkimisjärjestys oikein meneekään ja let me tell ya, tasa-arvoisuus on siitä aika saatanan kaukana. Hoitajat saattoivat olla keskenään hyvää pataa, mutta tällainen heidän silmissään arvoton hoitoapulainen, oli joko aina tiellä tai väärässä paikassa tein sitten mitä vain. Joka aamu teki mieli hakata päätä seinään herätyskellon soidessa, raahautua kyrpä otsassa duuniin katselemaan vähän lisää väkisin väännettyjä muka-kohteliaita hymyjä tai ottamaan vastaan iänikuista mäkätystä milloin mistäkin aiheesta. Vaikeinta tässä kaikessa oli pitää itsensä pystyssä, koettaa olla menettämättä sitä omaa positiivisuutta niiden kivisiksi kovettuneiden kasvojen keskellä ja yrittää olla lannistumatta tai unohtamatta kuka oikein todella onkaan.
Työntekijöiden pessimistinen asenne heijastui automaattisesti myös jo valmiiksi vaivaisiin vanhuksiin. Ihan vain senkin takia tein kaikkeni sen eteen, että sain oikeasti pidettyä hymyn huulillani ja kohdata heidät sellaisenaan. Jokainen heistä oli rupattelutuokion tai kannustavan halauksen arvoinen, minulle pääasia oli saada heidät hetkeksi unohtamaan kivut ja vaivat ja antaa edes ripaus hyvää mieltä ihan pienilläkin teoilla. Sain itsekin samalla paljon hyviä fiiliksiä, pääsin tutustumaan mitä mielenkiintoisimpiin ihmisiin, kuulemaan stooreja elämän varrelta sekä viettämään kallisarvoisia hetkiä heidän kanssaan. Oli myös ilo huomata ettei ikä todella merkkaa mitään, ulkokuori muuttuu mutta sisältö pysyy samana. Esim. tiettyjen mummojen ja paappojen kanssa tuli käytyä erittäin antoisia keskusteluja, vaikka ikäeroa saattoi parhammillaan olla jopa 70 vuotta ei se estänyt kahta ihmistä olemasta samalla aaltopituudella keskenään. Ennenkaikkea minun kuuluisi siis kiittää näitä kohtaamiani vanhuksia siitä, että tekivät muuten niin uuvuttavasta työrupeamastani näinkin opettavaisen ja kaiken sen vaivan arvoisen, ilman heitä en olisi jaksanut loppuun saakka.

Tällä hetkellä tulevaisuuden näkymät on jälleen avoimet. Joko palaan koulun penkille tai sitten... Niin, sitten en tiedäkään mitä tapahtuu. Ja tavallaan pidän siitä ajatuksesta, olo on vapaa ja kaikki mahdollisuudet avoinna. Taidan vain tämän kesän ajan keskittyä siihen olennaiseen eli elämiseen. Syksyllä voi sitten taas alkaa murehtimaan mitä tuleman pitää, jos silloinkaan. Tässä sitä nyt vaan raksutellaan eteenpäin ja katellaan mitä tulee vastaan, that's the way it goes.

Hauskaa kesää kaikille!