sunnuntai 16. toukokuuta 2010

Lööööööv is in the air.

Rakkaus. Sepä se. Vitun hankalaa, mut silti vitun ihanaa. Tai itseasiassa parasta maailmassa. Se sekottaa pään saletisti pahemmin kun mikään päihde tällä koko planeetalla. Kaikki tahtoo sitä, kaikki kaipaa sitä, kaikki janoaa sitä. Läheisyyttä, hellyyttä, luottamusta, arvostusta, intohimoa. Mun ystävä sanoi, ettei usko rakkauteen, romanttiseen sellaiseen. Rakkaus perhettä ja ystäviä kohtaan on eri juttu, mutta rakkaus toista ihmistä kohtaan on kuulemma valetta. "Elokuvat ja musiikki liioittelee rakkautta, antaa vääristyneen kuvan et se olis pelkkää ilotulitusta ja vaaleanpunaisia pilvilinnoja." Totta, ei se ihan välttämättä sitä ole mitä annetaan ymmärtää, mut eihän leffat muutenkaan oo totta, ei niihin pidä liikaa uskoa, se pätee ihan minkä tahansa asian kanssa. Mun mielestä on äärimmäisen vaikeaa selittää mitä se todella on henkilölle, joka ei ole koskaan rakastunut. Ja mä toivon et jokainen saisi joskus kokea sen. Sillä jos sä et koskaan ole tähän astisen elämäsi aikana vielä rakastunut niin sä et ole tuntenut vielä mitään. Näin mä uskaltaisin väittää.

Mun ensirakkaus ei ollutkaan ihan sitä miltä se vaikutti. Me löydettiin toisistamme puuttuvat osat rikkinäisiin sydämiimme, molemmat pohjimmiltaan ns. yksinäisiä susia, jotka viimein kohtasi vertaisensa. Siltä se silloin tuntui. Ensimmäistä kertaa mä päästin jonkun mun lähelle, sekä henkisesti että fyysisesti. Joku hänessä sai mut luottamaan ettei enää ollut mitään pelättävää ja me voitettaisiin yhdessä kaikki vaikeudet. Mä rakastuin, vaikken aluksi sitä ymmärtänytkään, en ollut aiemmin tuntenut vastaavaa. Me saatiin lohtua toinen toisiltamme, jokainen hetki piirtyi mieleen ja auttoi jaksamaan ikävät asiat. Naiivisti kuvittelin että se jatkuisi loputtomiin, en nähnyt loppua sille mitä meillä oli. Ja sitten... hän katosi. Tuhkana ilmaan, ei mitään selitystä, pelkäsin kuollakseni, että oli sattunut jotain. Viimein sain jonkinlaisen elonmerkin, tiedon siitä, että hänellä oli diagnosoitu vakava sairaus. Tarjosin tukeani, olisin tehnyt mitä vain, jotta hän olisi voinut paremmin. Mutta hän käänsi selkänsä, ei päästänyt lähelleen ja painautui syvemmälle kuoreensa. Hän löysi paremman keinon unohtaa huolensa, ja minä sain jäädä. Minut hylättiin ja jäin yksin niin monen kysymyksen kanssa. Tuntuu pahalta muistella kuinka alas vajosin, kuinka sekaisin olin itseni kanssa. Olin niin kipeänä ikävästä etten kyennyt edes itkemään, vaikka silmäni täyttyivät kyynelistä en saanut niitä ulos. Olin täysin turtana enkä saanut itseäni ylös sängystä, päiväni kului vain miettien mitä tein väärin, kuinka hän voi, miksi hän työnsi minut pois?
Pahimman vaiheen jälkeen yritin jatkaa eteenpäin, mutta silti ei kulunut päivääkään ettenkö olisi ajatellut häntä. Tapasin muita mutta pidin silti aina pääni syvimmissä sopukoissa paikkaa hänelle. Ja mikä pahinta hän palasi luokseni, viipyi hetken ja jätti minut taas yksin. Kahden vuoden ajan. Sama kuvio uudestaan ja uudestaan. Minä en tahtonut päästää irti, otin vastaan sen mitä sain häneltä, olin koukussa. En suostunut näkemään todellisuutta, olin epätoivoisesti yhä rakastunut. Ja hän haki minulta hetkellistä lohtua, olin ainoa kehen hän osasi luottaa. En koskaan uskaltanut ilmaista hänelle omaa pahaaoloani, en tahtonut kuormittaa hänen taakkaansa yhtään enempää vaan tarjosin turvapaikan aina kun hän sitä tarvitsi. Unohdin itseni joka kerta kun hän palasi takaisin ja kun hän taas katosi, itkin niin paljon että luulin kuolevani siihen paikkaan. Kaikki lopulta pyöri vain hänen ympärillään, ja minä olin tyhmänä antanut sen mennä niin. En osannut enää luottaa mihinkään mitä hän sanoi, jokainen lupaus minkä hän teki petti, en tiennyt mihin uskoa ja mihin ei, ja olin ylipäänsä täysin pihalla mikä meidän koko "suhteemme" edes oli. Hän meni miten lystäsi, antoi minulle turhaa toivoa ja vei sen aina mennessään. Viimein koitti päivä jolloin en enää jaksanut. Voimani olivat ehtyneet. Tunteet eivät enää riittäneet pitämään kiinni siitä epämääräisestä suhteentapaisesta sähellyksestä, joka kulutti enemmän kuin antoi mitään. En ollut eläessäni itkenyt niin paljon kenenkään takia ja olin täysin nääntynyt. Hänkin pohjimmiltaan tiesi, ettei se toiminut ja päätimme yhteisymmärryksessä mennä eri teille. Olin helpottunut ja tiesin viimein, että nyt olin oikeasti valmis jatkamaan eteenpäin. En enää ikävöinyt tai ajatellut häntä kuten ennen. Ja eromme jälkeen sattumalta tavatessamme huomasin etten tuntenut enää samanlailla kuin aiemmin, se tunne oli kadonnut. Vaikka jossain vaiheessa se tuntui täysin mahdottomalta ajatukselta, silti nyt olin todella päässyt hänestä yli.

Muut tapaukset ja alkuunsa tyssänneet jutut eivät tuoneet sen enempää iloa, joku halusi vain "yöllistä seuraa", toinen vokotteli mimmejä suurinpiirtein työkseen, kolmas pompotteli edestakaisin oman mielensä mukaan, yksi rakasti vain omaa ääntään ja eräs jätti nuolemaan näppejä ex-muijan palatessa kelkkaan ja näin pois päin. Tuntui kuin en olisi riittänyt kenellekään, ettei kukaan halunnut todella oppia tuntemaan minua, olin vain kertakäyttötavaraa. Kyynistyin väkisinkin, en luottanut enää mihinkään ja ikävät tapaukset tekivät minut entistäkin varovaisemmaksi. Toivoin, että kohtaisin jonkun erityisen mutta en osannut uskoa siihen enää samalla tavalla kuin joskus aikoinaan. En uskonut tosissani, että rakastuisin enää kehenkään, sillä se tuntui ja tuntuu edelleen äärimmäisen harvinaiselta ja lähestulkoon mahdottomalta. Niin monien kokeilujen ja pettymysten jälkeen olin siinä pisteessä, että tuntui vain hyvältä olla itsekseen. Päätin olla tyytyväinen omaan olooni ja mennä sinne minne tuuli vie ilman odotuksia, paineita ja huolia. Olin yksin, mutta en kaivannut mitään muuta, olin sinut sen kanssa.
Mutta niinkuin sanotaan, rakkaus sattuu kohdalle silloin kun sitä vähiten odottaa ja näin nimenomaan sattuikin, niin kliseistä kuin se onkin. Se oli täydellinen ajoitus, ja hän oli jotain aivan muuta mitä olin osannut odottaa. Hänellä ei ollut kiire sysätä minua pois luotaan niinkuin kaikilla muilla, hän kohteli kuin kukkasta ja loi ympärilleni turvallisen tunteen. Ihastuin, mutten tahtonut innostua liikaa, jotten tippuisi kovaa maahan jos juttu kosahtaisi niinkuin yleensä, koetin olla niin rennosti kuin pystyin, meni syteen tai saveen. Mutta mitä pidemmälle menimme sitä syvemmiksi tunteeni kävivät, ajattelin häntä jatkuvasti, kelasin ympäri ja ympäri päässäni yhteisiä hetkiämme ja haaveilin vain seuraavasta kerrasta kun näkisin hänet. Mikään ei tuntunut niin hyvältä kuin olla hänen vierellään ja missään ei ollut niin turvallista kuin hänen lämpimässä sylissään. On jännä miettiä missä vaiheessa ihastus syveni rakkaudeksi. Itse taisin huomata sen ensimmäisen isomman "kriisin" jälkeen, kuinka pelko toisen menettämisestä tuntui lähes fyysisenä kipuna ja sai täysin pois tolaltaan. En pystynyt kuvittelemaan olevani ilman häntä, rakastin häntä. Ja mikä parasta, tunne oli molemminpuolinen.
Rehellisesti sanottuna hän on osoittanut mitä rakkaus todella on. Hän on opettanut minut näyttämään niin hyvät kuin huonot puoleni, jotka aikoinan painoin syvälle sisimpääni enkä uskaltanut tuoda niitä esiin hylkäämisen pelossa. Ja hän ei ole lähtenyt mihinkään vaikka onkin nähnyt minut heikoimmillani, ei ole pelästynyt pienistä vaan kohdannut vaikeudet kanssani ja olemme päässeet yli niistä yhdessä. Hän on rohkea, ei pelkää näyttää tunteitaan. Ja minä rakastan jokaista asiaa hänessä, hyväksyn hänen huonommatkin puolensa, annan hänen olla kuka hän on. Enkä olisi voinut ikimaailmassa uskoa saavani näin paljon läheisyyttä ja rakkautta keneltäkään, ja tahdon antaa sen kaiken mitä olen saanut myös takaisin hänelle.
Lähes vuoden yhdessäolon jälkeen tunnen yhä vahvemmin rakkaudentunteen ja tiedän että sen eteen täytyy taistella jos haluaa suhteen toimivan, ja vieläpä tasavertaisesti. Rakkaus vaatii rohkeutta päästää irti estoista ja uskallusta näyttää todellinen minänsä toiselle. Se vaatii armoa, ennakkoluulottomuutta, luottamusta, rehellisyyttä, tilaa, aikaa, rauhaa, hellyyttä, ymmärtäväisyyttä. Rakkaus saa tekemään järjenvastaisia tekoja ja käyttäytymään kuin mikäkin separi aika ajoin mutta se on vain hyväksyttävä. Kyllä romanttinen rakkaus on oikeasti olemassa, vaikka jotkut toisin epäilevätkin. Minä olen suoraan sanottuna tällä hetkellä umpirakastunut ja toivon vain pääseväni kullan kainaloon tuhisemaan. Älkää menettäkö uskoanne rakkauteen, se on nimittäin todellisempaa kuin osaatte kuvitellakaan.

2 kommenttia:

  1. Törmäsin tähän sun blogiin, kun yks yhteinen kaveri sano et sulla on jotain runoja netissä luettavana ja fb-profiilissa on linkki. Samasta paikasta löyty linkki tänne...

    Mukava lukea näin rehellistä tekstiä, josta en löydä ironian häivää. Jotenkin itse tuppaan piilottamaan sitä useine alalajeineen vähän joka paikkaan liikaa.

    Niin ikään rakkauden olemassolo kuulostaa kliffalta. Kirjoitat ihmisten lähelle päästämisestä. Ehkä itsekin uskallan vielä joskus tehdä niin. Välillä on vain vähän vaikea uskoa, että kykenisin. Ironista kyllä, olen saarnannut siitä monille. Itse en vain uskalla.

    Eipä muuta. Big Up ja jatka ihmeessä kirjoittelua, jos siltä tuntuu.

    VastaaPoista
  2. heeyy, tantori!!

    siistii törmätä täällä ja kiitos kommentista! :)

    ja mitä tulee rakkauteen niin luulen että se toisen lähelle päästäminen taitaa loppujen lopuksi olla kaikista haastavinta siinä hommassa, ei todellakaan mitään helppoa puuhaa ja sen kanssa saa taiteilla koko ajan, luottamus on mulle aina ollut vaikea asia oli kyseessä sitten kuka tahansa. ja rakkaudessa juuri pitää luottaa toiseen niin paljon että uskaltaa näyttää itsestään kaikki puolet ja se vaatii hurjasti rohkeutta edelleen. mutta kun löytyy joku joka on sen luottamuksen arvoinen ja pääsee sen suurimman kynnyksen yli niin siitä on hyvä lähteä kehittämään jotain pysyvämpää ja aitoa suhdetta toiseen.

    kiitos kun jaksoit lueskella meitsin aatoksia, jatketaan samoilla linjoilla. big up!

    VastaaPoista