tiistai 11. toukokuuta 2010

Jokainen tyylillään

Mulla näyttää olevan jokin pakkomielteinen tarve dokumentoida mun elämää, ajatuksia ja tunteita, ilmeisesti päällimmäisenä siksi, et oppisin sitä kautta tuntemaan itseni paremmin. Ehkä jollain tasolla kelaan tän blogin avulla irrottautuvani katselemaan omaa elämääni jonkun toisen silmin. Kai mä haluun nähdä onko mun elämä niin mitätön miltä se joskus tuntuu tai onko siinä ylipäänsä mitään sisältöä...
Toivon saavani tän kirjoittamisen avulla jonkinasteisen ahaa-elämyksen ja löytäväni itsestäni uusia puolia, mutta samalla pelkään et pahimmassa tapauksessa tajuan vain olevani taas yksi turha ruinaava hapenkuluttaja tällä jo muutenkin ylikuormitetulla maaboltsillamme, jonka sietäis vaan palata takas maanrakoon hippi-bullshit-ajatuksineen ja alistua yhteiskunnan normien mukaiseen ihannerooliin, eli toisin sanoen astua riviin muiden rinnalle ja antaa ennakkoluuloisten kloonien kyykyttää surutta jo valmiiksi sukupuuttoon pian kuolevia joukosta poikkeavia yksilöitä, jotta laiffi olisi sitä samaa sheissea mitä sen ilmeisesti pitäisi peruspopulan mielestä ollakin. Ja peruspopulan sanahan on laki, niinkuin itse kukin on jo aikoinaan ala-asteen kastijaossa saanut sen joko karvaasti tai kermaisesti todeta.

Kyllä, kuten huomaa, meitsi on hartaasti ennakkoluuloja vastaan ja pyrin parhaani mukaan kohtaamaan ihmisen kuin ihmisen tuomitsematta häntä heti siltä istumalta. Mutta mäkään en kuitenkaan mikään Äiti Teresa ole enkä pysty ihan jokaikisesta henkilöstä pitämään vaikka kuinka yrittäisin, se ei vaan ole millään tavoin mahdollista, ja olisi tekopyhää väittää toisin. Mutta mä haluan antaa mahdollisuuden kaikille ja toivon saavani myös itse jonkinlaisen tilaisuuden näyttää kuka olen.
Mä joudun hyvin usein tilanteeseen missä mun tarvii selitellä periaatteitani ja syitä miksi teen (tai omalla kohdallani vois sanoa jätän tekemättä) tiettyjä asioita, joudun ehkä joissain tapauksissa jopa todistelemaan olevani muhun liitettävästä stereotyypistä poikkeava enkä mikään muita kyttäävä nihkeä jeesustelija. Ja kaikki tää johtuu siitä et oon raitis, en juo, en polta, as simple as that. Ja se pistää toisinaan jengin melko hiljaseks, jotkut antaa kannustavia olantaputuksia ja jotkut lähtee kiertää ja vitun kaukaa. Se on jännä, sanotaan vaikka et olisit koko illan istunut uusien tuttavuuksien kanssa jossain raflassa, heittänyt läppää ja ottanut rennosti hela natten, ja sitten jossain vaiheessa käy ilmi että sangria-ämpärin sijasta otan mieluummin vaikkapa Jaffan ja ei, en ole kuskina vaan ihan omasta tahdostani näin teen, niin johan sitä katotaan kieroon. En osaa ihan sanoa tuntuuko joistakin siltä että oon jotenkin soluttautunut joukkoon kun mikäkin siviilikyttä ja aion hyökätä "absoluuttisten aatteideni" kanssa saarnaamaan kuinka viina on pahasta ja kaikki joutuvat helvettiin sen takia, vai olenko vaan yksinkertaisesti niin ihme outolintu, jolla on selkeesti jotain paskaa aivoissa, ettei voi muuta kun kaikota vähin äänin takavasemmalle. Ja asiahan on niin ettei mua vittuakaan kiinnosta mitä muut tekee, vedän tätä linjaa koska se tuntuu musta oikealta, mut ei se välttämättä tarkoita et se muille sopis. Jokainen tyylillään. Mä en osaa olla mitenkään muuten kuin miten mä oon, raittiina oleminen on mulle se luonnollisin olotila olin mä sit missä vaan, himassa lööbailemassa, frendien kaa ulkona hillumassa, porukoiden luona syömässä tai joraamassa perse ruvella jollain klubilla. Muut mun ympärillä dokailee sen verran kun haluavat enkä mä tsiigaile tai babysittaa kenenkään perässä ja toivon myös ettei multa odoteta sitä. Kaikkien pitäis tietää omat rajansa ja saavat sit syyttää ihan itseään kun seuraavana aamuna voivottelevat pöntön reunalla vointiaan jos baanareissu on äitynyt siihen pisteeseen asti, mut mua on turha alkaa osoittelemaan et mun olis pitänyt olla estelemässä kun oon kerta selvinpäin. Vitut.

Mutta ei nää ennakkoluulot omalla kohdallani lopu vain siihen raivoraittiuteen. Mä kohtaan niitä joka päivä duunissa, ja meinaan lähinnä duunikavereiden osalta. Tiedän tasan tarkkaan siellä työpaikan sisäisessa hierarkiassa olevani alimmalla tasolla, se on jo sanomattakin selvää, mutta tietyt itsetuntoaan pönkittävät rouvashenkilöt myös osoittavat mulle paikkani erittäin selkeästi ja alentavasti. Se itseäni kaikista eniten ihmetyttää ja huolestuttaakin, että hoitoalan ammattilaiset, joilla kaiken järjen mukaan pitäisi löytyä empatiaa ja kyky kohdella ihmisiä tasavertaisesti, onkin niitä pahimpia kaksinaamaisia käärmeitä, jotka vääntävät tekohymyä ja pyörittelevät silmiä selän takana. Myönnän tän kuuden kuukauden aikana mitä oon tuolla duunissa pinnistellyt, et lopettaminen on käynyt mielessä about joka päivä ja silti oon selvinnyt tähänkin asti (enää kuukaus kestettävää, LOOOORD HAVE MERCY!) mutta eniten mua huolestuttaa ja säälittää meidän asiakkaat, jotka on noiden kaistapäiden armoilla. Okei, okei, en voi puhua kaikista hoitohenkilökunnan jäsenistä sillä sieltä löytyy joitakin todella ihania ja oikeasti työtään arvostavia tyyppejä, mutta nää pari mätää omenaa siellä joukossa onnistuu saastuttamaan koko työilmapiirin negatiivisella olemuksellaan ja tavalla kohdella toisia. Mä en oikein ole koko tänä aikana löytänyt kunnolla paikkaani, koska en osaa olla normaalisti niin sanottujen duunikavereiden seurassa enkä kuitenkaan kuulu asiakkaiden (eli mummujen ja paappojen= vanhainkodista kyse) joukkoon, olen jossakin hämärän rajamailla ja koetan parhaani mukaan tasapainotella näiden kahden jakauman välillä. Ainoa asia miksi olen kestänyt nää helvetin pitkiltä tuntuneet kuukaudet on nimenomaan ne mummot ja vaarit keitä mulla on ollut ilo ja kunnia tavata tänä aikana. Mä kohtelen heitä niinkuin ihmisiä ja he tekevät samoin mulle, hyväksyvät mut sellaisena kun olen. Ja heistä näkee kuinka kipeästi he kaipaavat inhimillistä kohtelua sen puuduttavan liukuhihna-hoidon sijaan, että pelkkä hymy ja silmiin katsominen saa heidät tuntemaan olonsa taas näkyviksi, olemassaoleviksi. Kuinka vaikeeta on olla edes hetken aidosti läsnä toisen kanssa?

Ja sen oon myös noteerannut et naisiin kohdistuu hyvin paljon ennakkoluuloja, siinä missä varmasti miehiinkinm mutta itteäni kismittää se siitä syystä et mun ymmärrystäni musiikkia kohtaan kyseenalaistetaan monesti. "No, se on muija, ei se voi tajuu." Niinpä niin. Musiikki just on ainoa juttu mistä tajuan jotain. Joo, mä en tiedä välttämättä kaikkien maailman minimalistisen teknon tuottajien nimiä tai minä vuonna tuli se ja se polkkalevy ulos jiiänee jiiänee, mut mä tiedän kyllä mikä on mun mielestä hyvää ja mikä huonoa, mikä saa mut pillittää ja mikä saa mut sheikkaa äässiä. Mä kuuntelen jazzia ja nautin siitä, enkä sano sitä vaan sen takia et olisin vitun viilee. Sama juttu pätee räpin saralla, ja toisinaan tuntuu et tämmönen tytöntyllerö saa osakseen melko huvittuneita katseita miespuolisilta räppidiggareilta joillain keikoilla, joko tyyliin "Voi, no ihan kiva et se yrittää." tai "Voivoi, se on tullu tänne ettii "ihkuja hoppareita"." Niin, eihän räppiä kuuntelevaa tyttöä voi ottaa tosissaan, miesten hallitsemaa aluetta. Mut, eipä mun kyl itseasiassa tartte sitä kellekään selitellä. Se on ollut mulla lähimpänä sydäntä jo pennusta lähtien joten pysykööt niin. Like I said, jokainen tyylillään.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti