maanantai 31. toukokuuta 2010

Isoveikka.

Muistan vieläkin ekan kerran kun mutsi ja broidi riiteli. Olin varmaan kolmen vanha, kasattiin äidin kanssa palapeliä olohuoneen pöydällä. Kytät toi velipojan himaan kyliltä dokailemasta. Oven sulkeuduttua niiden perässä, helvetti oli irti. Mä itkin hädissäni olohuoneen sohvalla kun mutsi ja broidi huusi ja riepotteli toisiaan keittiössä seinän toisella puolella. Meidän koira haukkui raivokkaasti niiden vierellä. En nähnyt mitään mutta kuulin kaiken. Eikä kukaan kuullut mua.

Siitä tuli tapa. Polvenkorkusesta yläasteikäiseksi asti. Broidi ilmestyi himaan aivan sekasin, milloin minkäkin päihteen vaikutuksen alaisena ja mutsi räjähti täysin. Käsirysyä, huutoa, vääntöä, joskus saattoi keittiöveitsikin ilmestyä esiin. Mä joko tulin niiden viereen itkemään hysteerisesti ja huutamaan, että lopettaisivat tai sitten itkin itseni uneen sängyssä sydämen hakatessa tuhatta ja sataa. Olin näkymätön eikä kukaan nähnyt mun hätääni. Pelkäsin kuollakseni et jompikumpi tappaa toisen jossain vaiheessa. Seuraavana päivänä oli vain mentävä kouluun hymyssä suin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Kulissi oli pidettävä yllä ja seinänaapureita moikattava iloisesti rapussa, vaikka molemmat tiesi 100 prosenttisen varmasti pahviseinien ansiosta, että edeltävä yö oli mennyt meidän kämpillä taas taistelun tiimellyksessä. Lukiossa en enää jaksanut vollottaa, vaan saatoin tulla väliin ja asettua vastaan jos tilanne alkoi näyttää uhkaavalta. Harvoissa tapauksissa saatoin jopa käydä käsiksi, silloin kun vihani oli niin suuri etten pystynyt enää pitämään sitä millään tavalla sisälläni. Vihasin mun broidia, mua inhotti katella sen turvonnutta naamaa ja kuunnella sen oksettavaa mongerrusta, sen uhoamisia, uhkailuja ja valehtelua. En ymmärtänyt miksi sen piti terrorisoida koko meidän perhettä ilmestymällä aina himaan mesoamaan ja häiriköimään. Miksi se halusi meidät osalliseksi sen vitun sekoiluun, miksei se jättänyt rauhaan vaan halusi upottaa kaikki alas mukanaan. Jos sillä oli paha olla niin meillä kaikilla piti olla.

Pahan olon aiheuttaminen ei loppunut ainoastaan broidin viinan ja kaman kanssa pelleilyyn. Meiltä alkoi hävitä jatkuvalla syötöllä tavaroita, jotka se myi maksaakseen velkansa ja pikkuhiljaa velkojen käydessä suuremmiksi ja suuremmiksi broidi jämähti meille himaan. Ei uskaltanut liikahtaakaan velanperijöiden pelossa vaan vainoharhaisena jakeli käskyjä makuuhuoneen piilosta muulle perheelle, "Älä vastaa puhelimeen, älä avaa ovea, siel on kytät!!!" Broidin koko "elämä" oli niiden meidän neljän seinän sisällä, ja ne kerrat kun hän uskalsi lähteä ulos oli vedettävä pelti tuhdisti kii ja hyvällä tsägällä levyllinen pameja vielä naamariin, että sai niin sanotusti rohkeutta mennä ihmisten ilmoille. Broidin itsetunto koostui vain ja ainoastaan päihteistä ja jos niitä ei ollut saatavilla tai piti viettää "arkielämää" mutsin ja faijan helmoissa, niin hän pönkitti sitä olematonta itsetuntonsa riekaletta dominoimalla meidän perheen elämää ja ennenkaikkea yrittämällä määrätä miten mun tulisi olla ja elää. Olin pieni ja heikko kohde, jota oli helppo manipuloida, helppo purkaa turhautuneisuus ja paha olo. Tein kaiken väärin, en osannut mitään, olin tyhmä, ruma, läski. Kaikessa oli parantamisen varaa, en olisi saanut itse päättää mistä pidän ja mistä en. Jos olin jostain syytä iloinen, hän löysi keinon madaltaa mieleni ja palauttaa takaisin maan pinnalle, tai jos olin surullinen ja tein sen virheen että itkin, sain hävetä itseäni vielä pitkään sen jälkeen. Hänen oma elämänsä meni niin päin persettä, että jollain järjettömällä tavalla hän yritti elää meidän muiden perheenjäsenten kautta määräilemällä ja tuomitsemalla meitä jokaikisestä asiasta.

Katkaisuhoitoja ja uusia alkuja tuli yritettyä ties kuinka monta kertaa mutta jokainen niistä kaatui auttamattomasti. Oli turha edes kuvitella, että mikään broidin parannusyritelmä kannattaisi, sillä ei hän itsekään niitä tosissaan halunnut toteuttaa. Hän vain haaveili suuria, muttei uskaltanut tehdä niitä käytännössä. Pettymystä toisensa perään ja samaa oravanpyörää ympäri ja ympäri. Jos jotain olen tässä elämässä oppinut niin sen ettei kukaan pysty tekemään päätöksiä tai muutoksia toisen puolesta, vaan sen muutoksen on lähdettävä ihmisestä itsestään. Ja mun broidin kohdalla sitä ei ole vieläkään viimeisen 20 vuoden aikana tapahtunut. On tullut ties mitä vastaan, jätkä on saanut puukosta ja ollut pari kertaa lähellä övereitä, frendit delannut yksitellen viereltä tai päätynyt linnaan, hakattu henkihieveriin ja hepatiititkin saanut, muttei mikään ole edelleenkään saanut pysähtymään. "Tää on ainut asia mitä mä osaan, ainut asia missä mä oon hyvä." Ja näin se tulee mitä luultavimminkin menemään sinne hamaan loppuun asti.

On mulla hyviäkin muistoja veljestä ja paljon asioita mitä olen oppinut häneltä, mutta ne peittyy kaiken sen paskan alle mitä oon saanut hänen osaltaan kestää. Ja mä tuun varmasti kantaa kaunaa niistä lopun elämääni. Mun koko elämä ja ajatusmaailma on määräytynyt sen mukaan mitä oon joutunut kokemaan hänen takiaan ja vaikuttaa muhun joka päivä. Vaikka mä en ole enää himasta pois muuttamisen jälkeen ollut hänen kanssaan tekemisissä paljon ollenkaan, silti mä kannan mukanani niitä jälkiä, jotka hän on pysyvästi muhun jättänyt. Se näkyy ihan mun tavassani elää ja ennenkaikkea siinä miten mä pohjimmiltani suhtaudun itse itseeni. Mä en edelleenkään pidä itseäni oikein minkään arvoisena ja mollaan kaikista pienimmistäkin virheistä, aliarvioin enkä luota itseeni läheskään niin paljoa kuin mitä mun todellisuudessa pitäisi. Mun itseluottamus on lytätty kasaan jo aivan pienenä, silloin kun mulla ei sitä ole kunnolla vielä edes ollutkaan, ja on ollut äärimmäisen vaikeaa kasvattaa sellaista, kun joku kritisoi sua sun teoistasi joka vitun päivä about kahdenkymmenen vuoden ajan. Se näkyy myös siinä etten koske viinaan, en pysty enkä halua ikinä tulla samanlaiseksi kuin veljeni tai aiheuttaa kenellekään sitä samaa tuskaa ja nöyryytystä mitä hän on tehnyt mulle ja mun vanhemmille. Vaikken itse ole käyttänytkään alkoholia, ei se silti ole tuonut mun elämään koskaan muuta kun ikävää ja pahaa oloa. Ja siksi mä en halua sitä sisälleni, myrkyttämään yhtään enempää mun mieltäni. En ikinä halua turvautua siihen pakokeinona todellisuudesta tai parannuksena ikäviin elämäntilanteisiin, koska tiedän että se on pelkkää itsensä huijaamista. Haluan elää elämäni tietoisena siitä mitä teen enkä pakoilla vastuuta ja oikeaa elämää lamauttamalla mieleni jonkin aineen avulla, sillä se ei vie ympärillä vallitsevaa todellisuutta pois vaan saa ihmisen hetkeksi aikaa elämään jonkinlaista päänsä sisäistä fantasiamaailmaa, missä kaikki on mahdollista ja voi tehdä mitä vaan. Se ei ole aitoa, se ei ole totta, enkä halua kadota siihen valhemaailmaan tai kokea niin hyviä kuin huonojakaan tunteita päihteiden kautta. Haluan että ne kaikki fiilikset lähtee minusta itsestäni eikä minkään aineen välityksellä. Olen nähnyt liiankin läheltä mihin se pahimmassa tapauksessa johtaa ja mitä se ihmiselle tekee, eikä minua kiinnosta elää elämääni kaukana todellisuudesta.

Pakko myöntää, että toisinaan mulla on ikävä veljeä, sitä mukavaa ja hyvää osaa siitä ja toivon, että asiat olis toisin eikä se olis mennyt kusee asioitansa ja pilaa päätänsä ihan kokonaan. Joskus mä toivon et me voitais tehä isoveikan kanssa normaaleja asioita, mennä vaikka leffaan tai pelaa bilistä, niinkuin monet frendit esimerkiksi tekee omien sisarustensa kanssa. Mua harmittaa et aina kun mä puhun siitä niin mun äänestä paistaa läpi pettymys, eikä mulla koskaan oikein ole hyvää sanottavaa hänestä. Ja mua harmittaa, et ensimmäinen sana mikä mulle tulee omasta veljestäni mieleen, on juoppo. Mutta mä tiedän sen tosiasian, et mikään ei tule muuttumaan ja mä en tule pääsemään yli katkeruudestani sitä kohtaan. Eikä se tule koskaan ymmärtämään miten paljon se on muhun teoillansa vaikuttanut, valitettavasti.

1 kommentti:

  1. Sanoin tän sulle, kun viimeks törmättiin, mutta laitetaan nyt tännekin.

    Itse olin helvetin katkera isälleni monta vuotta, vaikka hän ei ikinä mitään niin ikävää tehnyt, mitä veljesi sinulle teki. Kommunikoimme suurimmaksi osaksi äitini kautta useamman vuoden ajan.

    Onnistuin pääsemään katkeruudestani yli ja se helpotti oloa. Se vaati paljon työtä omien katkerian muistojen kanssa. (Itse asiassa jauhoin niistä ammattilaiselle.) Kuitenkin pääsin yli ja huomasin tekeväni katkeruudella vain hallaa itselleni. Pystyin antamaan anteeksi ja se teki hyvää. Helppoa se ei kyllä ollut.

    Yritän ajatella elämäni kaikkia paskoja juttuja siten, että ne tekivät minusta sen mitä olen nyt enkä oikeastaan haluasi olla kukaan muu.

    VastaaPoista