maanantai 31. toukokuuta 2010

Isoveikka.

Muistan vieläkin ekan kerran kun mutsi ja broidi riiteli. Olin varmaan kolmen vanha, kasattiin äidin kanssa palapeliä olohuoneen pöydällä. Kytät toi velipojan himaan kyliltä dokailemasta. Oven sulkeuduttua niiden perässä, helvetti oli irti. Mä itkin hädissäni olohuoneen sohvalla kun mutsi ja broidi huusi ja riepotteli toisiaan keittiössä seinän toisella puolella. Meidän koira haukkui raivokkaasti niiden vierellä. En nähnyt mitään mutta kuulin kaiken. Eikä kukaan kuullut mua.

Siitä tuli tapa. Polvenkorkusesta yläasteikäiseksi asti. Broidi ilmestyi himaan aivan sekasin, milloin minkäkin päihteen vaikutuksen alaisena ja mutsi räjähti täysin. Käsirysyä, huutoa, vääntöä, joskus saattoi keittiöveitsikin ilmestyä esiin. Mä joko tulin niiden viereen itkemään hysteerisesti ja huutamaan, että lopettaisivat tai sitten itkin itseni uneen sängyssä sydämen hakatessa tuhatta ja sataa. Olin näkymätön eikä kukaan nähnyt mun hätääni. Pelkäsin kuollakseni et jompikumpi tappaa toisen jossain vaiheessa. Seuraavana päivänä oli vain mentävä kouluun hymyssä suin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Kulissi oli pidettävä yllä ja seinänaapureita moikattava iloisesti rapussa, vaikka molemmat tiesi 100 prosenttisen varmasti pahviseinien ansiosta, että edeltävä yö oli mennyt meidän kämpillä taas taistelun tiimellyksessä. Lukiossa en enää jaksanut vollottaa, vaan saatoin tulla väliin ja asettua vastaan jos tilanne alkoi näyttää uhkaavalta. Harvoissa tapauksissa saatoin jopa käydä käsiksi, silloin kun vihani oli niin suuri etten pystynyt enää pitämään sitä millään tavalla sisälläni. Vihasin mun broidia, mua inhotti katella sen turvonnutta naamaa ja kuunnella sen oksettavaa mongerrusta, sen uhoamisia, uhkailuja ja valehtelua. En ymmärtänyt miksi sen piti terrorisoida koko meidän perhettä ilmestymällä aina himaan mesoamaan ja häiriköimään. Miksi se halusi meidät osalliseksi sen vitun sekoiluun, miksei se jättänyt rauhaan vaan halusi upottaa kaikki alas mukanaan. Jos sillä oli paha olla niin meillä kaikilla piti olla.

Pahan olon aiheuttaminen ei loppunut ainoastaan broidin viinan ja kaman kanssa pelleilyyn. Meiltä alkoi hävitä jatkuvalla syötöllä tavaroita, jotka se myi maksaakseen velkansa ja pikkuhiljaa velkojen käydessä suuremmiksi ja suuremmiksi broidi jämähti meille himaan. Ei uskaltanut liikahtaakaan velanperijöiden pelossa vaan vainoharhaisena jakeli käskyjä makuuhuoneen piilosta muulle perheelle, "Älä vastaa puhelimeen, älä avaa ovea, siel on kytät!!!" Broidin koko "elämä" oli niiden meidän neljän seinän sisällä, ja ne kerrat kun hän uskalsi lähteä ulos oli vedettävä pelti tuhdisti kii ja hyvällä tsägällä levyllinen pameja vielä naamariin, että sai niin sanotusti rohkeutta mennä ihmisten ilmoille. Broidin itsetunto koostui vain ja ainoastaan päihteistä ja jos niitä ei ollut saatavilla tai piti viettää "arkielämää" mutsin ja faijan helmoissa, niin hän pönkitti sitä olematonta itsetuntonsa riekaletta dominoimalla meidän perheen elämää ja ennenkaikkea yrittämällä määrätä miten mun tulisi olla ja elää. Olin pieni ja heikko kohde, jota oli helppo manipuloida, helppo purkaa turhautuneisuus ja paha olo. Tein kaiken väärin, en osannut mitään, olin tyhmä, ruma, läski. Kaikessa oli parantamisen varaa, en olisi saanut itse päättää mistä pidän ja mistä en. Jos olin jostain syytä iloinen, hän löysi keinon madaltaa mieleni ja palauttaa takaisin maan pinnalle, tai jos olin surullinen ja tein sen virheen että itkin, sain hävetä itseäni vielä pitkään sen jälkeen. Hänen oma elämänsä meni niin päin persettä, että jollain järjettömällä tavalla hän yritti elää meidän muiden perheenjäsenten kautta määräilemällä ja tuomitsemalla meitä jokaikisestä asiasta.

Katkaisuhoitoja ja uusia alkuja tuli yritettyä ties kuinka monta kertaa mutta jokainen niistä kaatui auttamattomasti. Oli turha edes kuvitella, että mikään broidin parannusyritelmä kannattaisi, sillä ei hän itsekään niitä tosissaan halunnut toteuttaa. Hän vain haaveili suuria, muttei uskaltanut tehdä niitä käytännössä. Pettymystä toisensa perään ja samaa oravanpyörää ympäri ja ympäri. Jos jotain olen tässä elämässä oppinut niin sen ettei kukaan pysty tekemään päätöksiä tai muutoksia toisen puolesta, vaan sen muutoksen on lähdettävä ihmisestä itsestään. Ja mun broidin kohdalla sitä ei ole vieläkään viimeisen 20 vuoden aikana tapahtunut. On tullut ties mitä vastaan, jätkä on saanut puukosta ja ollut pari kertaa lähellä övereitä, frendit delannut yksitellen viereltä tai päätynyt linnaan, hakattu henkihieveriin ja hepatiititkin saanut, muttei mikään ole edelleenkään saanut pysähtymään. "Tää on ainut asia mitä mä osaan, ainut asia missä mä oon hyvä." Ja näin se tulee mitä luultavimminkin menemään sinne hamaan loppuun asti.

On mulla hyviäkin muistoja veljestä ja paljon asioita mitä olen oppinut häneltä, mutta ne peittyy kaiken sen paskan alle mitä oon saanut hänen osaltaan kestää. Ja mä tuun varmasti kantaa kaunaa niistä lopun elämääni. Mun koko elämä ja ajatusmaailma on määräytynyt sen mukaan mitä oon joutunut kokemaan hänen takiaan ja vaikuttaa muhun joka päivä. Vaikka mä en ole enää himasta pois muuttamisen jälkeen ollut hänen kanssaan tekemisissä paljon ollenkaan, silti mä kannan mukanani niitä jälkiä, jotka hän on pysyvästi muhun jättänyt. Se näkyy ihan mun tavassani elää ja ennenkaikkea siinä miten mä pohjimmiltani suhtaudun itse itseeni. Mä en edelleenkään pidä itseäni oikein minkään arvoisena ja mollaan kaikista pienimmistäkin virheistä, aliarvioin enkä luota itseeni läheskään niin paljoa kuin mitä mun todellisuudessa pitäisi. Mun itseluottamus on lytätty kasaan jo aivan pienenä, silloin kun mulla ei sitä ole kunnolla vielä edes ollutkaan, ja on ollut äärimmäisen vaikeaa kasvattaa sellaista, kun joku kritisoi sua sun teoistasi joka vitun päivä about kahdenkymmenen vuoden ajan. Se näkyy myös siinä etten koske viinaan, en pysty enkä halua ikinä tulla samanlaiseksi kuin veljeni tai aiheuttaa kenellekään sitä samaa tuskaa ja nöyryytystä mitä hän on tehnyt mulle ja mun vanhemmille. Vaikken itse ole käyttänytkään alkoholia, ei se silti ole tuonut mun elämään koskaan muuta kun ikävää ja pahaa oloa. Ja siksi mä en halua sitä sisälleni, myrkyttämään yhtään enempää mun mieltäni. En ikinä halua turvautua siihen pakokeinona todellisuudesta tai parannuksena ikäviin elämäntilanteisiin, koska tiedän että se on pelkkää itsensä huijaamista. Haluan elää elämäni tietoisena siitä mitä teen enkä pakoilla vastuuta ja oikeaa elämää lamauttamalla mieleni jonkin aineen avulla, sillä se ei vie ympärillä vallitsevaa todellisuutta pois vaan saa ihmisen hetkeksi aikaa elämään jonkinlaista päänsä sisäistä fantasiamaailmaa, missä kaikki on mahdollista ja voi tehdä mitä vaan. Se ei ole aitoa, se ei ole totta, enkä halua kadota siihen valhemaailmaan tai kokea niin hyviä kuin huonojakaan tunteita päihteiden kautta. Haluan että ne kaikki fiilikset lähtee minusta itsestäni eikä minkään aineen välityksellä. Olen nähnyt liiankin läheltä mihin se pahimmassa tapauksessa johtaa ja mitä se ihmiselle tekee, eikä minua kiinnosta elää elämääni kaukana todellisuudesta.

Pakko myöntää, että toisinaan mulla on ikävä veljeä, sitä mukavaa ja hyvää osaa siitä ja toivon, että asiat olis toisin eikä se olis mennyt kusee asioitansa ja pilaa päätänsä ihan kokonaan. Joskus mä toivon et me voitais tehä isoveikan kanssa normaaleja asioita, mennä vaikka leffaan tai pelaa bilistä, niinkuin monet frendit esimerkiksi tekee omien sisarustensa kanssa. Mua harmittaa et aina kun mä puhun siitä niin mun äänestä paistaa läpi pettymys, eikä mulla koskaan oikein ole hyvää sanottavaa hänestä. Ja mua harmittaa, et ensimmäinen sana mikä mulle tulee omasta veljestäni mieleen, on juoppo. Mutta mä tiedän sen tosiasian, et mikään ei tule muuttumaan ja mä en tule pääsemään yli katkeruudestani sitä kohtaan. Eikä se tule koskaan ymmärtämään miten paljon se on muhun teoillansa vaikuttanut, valitettavasti.

sunnuntai 16. toukokuuta 2010

Lööööööv is in the air.

Rakkaus. Sepä se. Vitun hankalaa, mut silti vitun ihanaa. Tai itseasiassa parasta maailmassa. Se sekottaa pään saletisti pahemmin kun mikään päihde tällä koko planeetalla. Kaikki tahtoo sitä, kaikki kaipaa sitä, kaikki janoaa sitä. Läheisyyttä, hellyyttä, luottamusta, arvostusta, intohimoa. Mun ystävä sanoi, ettei usko rakkauteen, romanttiseen sellaiseen. Rakkaus perhettä ja ystäviä kohtaan on eri juttu, mutta rakkaus toista ihmistä kohtaan on kuulemma valetta. "Elokuvat ja musiikki liioittelee rakkautta, antaa vääristyneen kuvan et se olis pelkkää ilotulitusta ja vaaleanpunaisia pilvilinnoja." Totta, ei se ihan välttämättä sitä ole mitä annetaan ymmärtää, mut eihän leffat muutenkaan oo totta, ei niihin pidä liikaa uskoa, se pätee ihan minkä tahansa asian kanssa. Mun mielestä on äärimmäisen vaikeaa selittää mitä se todella on henkilölle, joka ei ole koskaan rakastunut. Ja mä toivon et jokainen saisi joskus kokea sen. Sillä jos sä et koskaan ole tähän astisen elämäsi aikana vielä rakastunut niin sä et ole tuntenut vielä mitään. Näin mä uskaltaisin väittää.

Mun ensirakkaus ei ollutkaan ihan sitä miltä se vaikutti. Me löydettiin toisistamme puuttuvat osat rikkinäisiin sydämiimme, molemmat pohjimmiltaan ns. yksinäisiä susia, jotka viimein kohtasi vertaisensa. Siltä se silloin tuntui. Ensimmäistä kertaa mä päästin jonkun mun lähelle, sekä henkisesti että fyysisesti. Joku hänessä sai mut luottamaan ettei enää ollut mitään pelättävää ja me voitettaisiin yhdessä kaikki vaikeudet. Mä rakastuin, vaikken aluksi sitä ymmärtänytkään, en ollut aiemmin tuntenut vastaavaa. Me saatiin lohtua toinen toisiltamme, jokainen hetki piirtyi mieleen ja auttoi jaksamaan ikävät asiat. Naiivisti kuvittelin että se jatkuisi loputtomiin, en nähnyt loppua sille mitä meillä oli. Ja sitten... hän katosi. Tuhkana ilmaan, ei mitään selitystä, pelkäsin kuollakseni, että oli sattunut jotain. Viimein sain jonkinlaisen elonmerkin, tiedon siitä, että hänellä oli diagnosoitu vakava sairaus. Tarjosin tukeani, olisin tehnyt mitä vain, jotta hän olisi voinut paremmin. Mutta hän käänsi selkänsä, ei päästänyt lähelleen ja painautui syvemmälle kuoreensa. Hän löysi paremman keinon unohtaa huolensa, ja minä sain jäädä. Minut hylättiin ja jäin yksin niin monen kysymyksen kanssa. Tuntuu pahalta muistella kuinka alas vajosin, kuinka sekaisin olin itseni kanssa. Olin niin kipeänä ikävästä etten kyennyt edes itkemään, vaikka silmäni täyttyivät kyynelistä en saanut niitä ulos. Olin täysin turtana enkä saanut itseäni ylös sängystä, päiväni kului vain miettien mitä tein väärin, kuinka hän voi, miksi hän työnsi minut pois?
Pahimman vaiheen jälkeen yritin jatkaa eteenpäin, mutta silti ei kulunut päivääkään ettenkö olisi ajatellut häntä. Tapasin muita mutta pidin silti aina pääni syvimmissä sopukoissa paikkaa hänelle. Ja mikä pahinta hän palasi luokseni, viipyi hetken ja jätti minut taas yksin. Kahden vuoden ajan. Sama kuvio uudestaan ja uudestaan. Minä en tahtonut päästää irti, otin vastaan sen mitä sain häneltä, olin koukussa. En suostunut näkemään todellisuutta, olin epätoivoisesti yhä rakastunut. Ja hän haki minulta hetkellistä lohtua, olin ainoa kehen hän osasi luottaa. En koskaan uskaltanut ilmaista hänelle omaa pahaaoloani, en tahtonut kuormittaa hänen taakkaansa yhtään enempää vaan tarjosin turvapaikan aina kun hän sitä tarvitsi. Unohdin itseni joka kerta kun hän palasi takaisin ja kun hän taas katosi, itkin niin paljon että luulin kuolevani siihen paikkaan. Kaikki lopulta pyöri vain hänen ympärillään, ja minä olin tyhmänä antanut sen mennä niin. En osannut enää luottaa mihinkään mitä hän sanoi, jokainen lupaus minkä hän teki petti, en tiennyt mihin uskoa ja mihin ei, ja olin ylipäänsä täysin pihalla mikä meidän koko "suhteemme" edes oli. Hän meni miten lystäsi, antoi minulle turhaa toivoa ja vei sen aina mennessään. Viimein koitti päivä jolloin en enää jaksanut. Voimani olivat ehtyneet. Tunteet eivät enää riittäneet pitämään kiinni siitä epämääräisestä suhteentapaisesta sähellyksestä, joka kulutti enemmän kuin antoi mitään. En ollut eläessäni itkenyt niin paljon kenenkään takia ja olin täysin nääntynyt. Hänkin pohjimmiltaan tiesi, ettei se toiminut ja päätimme yhteisymmärryksessä mennä eri teille. Olin helpottunut ja tiesin viimein, että nyt olin oikeasti valmis jatkamaan eteenpäin. En enää ikävöinyt tai ajatellut häntä kuten ennen. Ja eromme jälkeen sattumalta tavatessamme huomasin etten tuntenut enää samanlailla kuin aiemmin, se tunne oli kadonnut. Vaikka jossain vaiheessa se tuntui täysin mahdottomalta ajatukselta, silti nyt olin todella päässyt hänestä yli.

Muut tapaukset ja alkuunsa tyssänneet jutut eivät tuoneet sen enempää iloa, joku halusi vain "yöllistä seuraa", toinen vokotteli mimmejä suurinpiirtein työkseen, kolmas pompotteli edestakaisin oman mielensä mukaan, yksi rakasti vain omaa ääntään ja eräs jätti nuolemaan näppejä ex-muijan palatessa kelkkaan ja näin pois päin. Tuntui kuin en olisi riittänyt kenellekään, ettei kukaan halunnut todella oppia tuntemaan minua, olin vain kertakäyttötavaraa. Kyynistyin väkisinkin, en luottanut enää mihinkään ja ikävät tapaukset tekivät minut entistäkin varovaisemmaksi. Toivoin, että kohtaisin jonkun erityisen mutta en osannut uskoa siihen enää samalla tavalla kuin joskus aikoinaan. En uskonut tosissani, että rakastuisin enää kehenkään, sillä se tuntui ja tuntuu edelleen äärimmäisen harvinaiselta ja lähestulkoon mahdottomalta. Niin monien kokeilujen ja pettymysten jälkeen olin siinä pisteessä, että tuntui vain hyvältä olla itsekseen. Päätin olla tyytyväinen omaan olooni ja mennä sinne minne tuuli vie ilman odotuksia, paineita ja huolia. Olin yksin, mutta en kaivannut mitään muuta, olin sinut sen kanssa.
Mutta niinkuin sanotaan, rakkaus sattuu kohdalle silloin kun sitä vähiten odottaa ja näin nimenomaan sattuikin, niin kliseistä kuin se onkin. Se oli täydellinen ajoitus, ja hän oli jotain aivan muuta mitä olin osannut odottaa. Hänellä ei ollut kiire sysätä minua pois luotaan niinkuin kaikilla muilla, hän kohteli kuin kukkasta ja loi ympärilleni turvallisen tunteen. Ihastuin, mutten tahtonut innostua liikaa, jotten tippuisi kovaa maahan jos juttu kosahtaisi niinkuin yleensä, koetin olla niin rennosti kuin pystyin, meni syteen tai saveen. Mutta mitä pidemmälle menimme sitä syvemmiksi tunteeni kävivät, ajattelin häntä jatkuvasti, kelasin ympäri ja ympäri päässäni yhteisiä hetkiämme ja haaveilin vain seuraavasta kerrasta kun näkisin hänet. Mikään ei tuntunut niin hyvältä kuin olla hänen vierellään ja missään ei ollut niin turvallista kuin hänen lämpimässä sylissään. On jännä miettiä missä vaiheessa ihastus syveni rakkaudeksi. Itse taisin huomata sen ensimmäisen isomman "kriisin" jälkeen, kuinka pelko toisen menettämisestä tuntui lähes fyysisenä kipuna ja sai täysin pois tolaltaan. En pystynyt kuvittelemaan olevani ilman häntä, rakastin häntä. Ja mikä parasta, tunne oli molemminpuolinen.
Rehellisesti sanottuna hän on osoittanut mitä rakkaus todella on. Hän on opettanut minut näyttämään niin hyvät kuin huonot puoleni, jotka aikoinan painoin syvälle sisimpääni enkä uskaltanut tuoda niitä esiin hylkäämisen pelossa. Ja hän ei ole lähtenyt mihinkään vaikka onkin nähnyt minut heikoimmillani, ei ole pelästynyt pienistä vaan kohdannut vaikeudet kanssani ja olemme päässeet yli niistä yhdessä. Hän on rohkea, ei pelkää näyttää tunteitaan. Ja minä rakastan jokaista asiaa hänessä, hyväksyn hänen huonommatkin puolensa, annan hänen olla kuka hän on. Enkä olisi voinut ikimaailmassa uskoa saavani näin paljon läheisyyttä ja rakkautta keneltäkään, ja tahdon antaa sen kaiken mitä olen saanut myös takaisin hänelle.
Lähes vuoden yhdessäolon jälkeen tunnen yhä vahvemmin rakkaudentunteen ja tiedän että sen eteen täytyy taistella jos haluaa suhteen toimivan, ja vieläpä tasavertaisesti. Rakkaus vaatii rohkeutta päästää irti estoista ja uskallusta näyttää todellinen minänsä toiselle. Se vaatii armoa, ennakkoluulottomuutta, luottamusta, rehellisyyttä, tilaa, aikaa, rauhaa, hellyyttä, ymmärtäväisyyttä. Rakkaus saa tekemään järjenvastaisia tekoja ja käyttäytymään kuin mikäkin separi aika ajoin mutta se on vain hyväksyttävä. Kyllä romanttinen rakkaus on oikeasti olemassa, vaikka jotkut toisin epäilevätkin. Minä olen suoraan sanottuna tällä hetkellä umpirakastunut ja toivon vain pääseväni kullan kainaloon tuhisemaan. Älkää menettäkö uskoanne rakkauteen, se on nimittäin todellisempaa kuin osaatte kuvitellakaan.

tiistai 11. toukokuuta 2010

Jokainen tyylillään

Mulla näyttää olevan jokin pakkomielteinen tarve dokumentoida mun elämää, ajatuksia ja tunteita, ilmeisesti päällimmäisenä siksi, et oppisin sitä kautta tuntemaan itseni paremmin. Ehkä jollain tasolla kelaan tän blogin avulla irrottautuvani katselemaan omaa elämääni jonkun toisen silmin. Kai mä haluun nähdä onko mun elämä niin mitätön miltä se joskus tuntuu tai onko siinä ylipäänsä mitään sisältöä...
Toivon saavani tän kirjoittamisen avulla jonkinasteisen ahaa-elämyksen ja löytäväni itsestäni uusia puolia, mutta samalla pelkään et pahimmassa tapauksessa tajuan vain olevani taas yksi turha ruinaava hapenkuluttaja tällä jo muutenkin ylikuormitetulla maaboltsillamme, jonka sietäis vaan palata takas maanrakoon hippi-bullshit-ajatuksineen ja alistua yhteiskunnan normien mukaiseen ihannerooliin, eli toisin sanoen astua riviin muiden rinnalle ja antaa ennakkoluuloisten kloonien kyykyttää surutta jo valmiiksi sukupuuttoon pian kuolevia joukosta poikkeavia yksilöitä, jotta laiffi olisi sitä samaa sheissea mitä sen ilmeisesti pitäisi peruspopulan mielestä ollakin. Ja peruspopulan sanahan on laki, niinkuin itse kukin on jo aikoinaan ala-asteen kastijaossa saanut sen joko karvaasti tai kermaisesti todeta.

Kyllä, kuten huomaa, meitsi on hartaasti ennakkoluuloja vastaan ja pyrin parhaani mukaan kohtaamaan ihmisen kuin ihmisen tuomitsematta häntä heti siltä istumalta. Mutta mäkään en kuitenkaan mikään Äiti Teresa ole enkä pysty ihan jokaikisesta henkilöstä pitämään vaikka kuinka yrittäisin, se ei vaan ole millään tavoin mahdollista, ja olisi tekopyhää väittää toisin. Mutta mä haluan antaa mahdollisuuden kaikille ja toivon saavani myös itse jonkinlaisen tilaisuuden näyttää kuka olen.
Mä joudun hyvin usein tilanteeseen missä mun tarvii selitellä periaatteitani ja syitä miksi teen (tai omalla kohdallani vois sanoa jätän tekemättä) tiettyjä asioita, joudun ehkä joissain tapauksissa jopa todistelemaan olevani muhun liitettävästä stereotyypistä poikkeava enkä mikään muita kyttäävä nihkeä jeesustelija. Ja kaikki tää johtuu siitä et oon raitis, en juo, en polta, as simple as that. Ja se pistää toisinaan jengin melko hiljaseks, jotkut antaa kannustavia olantaputuksia ja jotkut lähtee kiertää ja vitun kaukaa. Se on jännä, sanotaan vaikka et olisit koko illan istunut uusien tuttavuuksien kanssa jossain raflassa, heittänyt läppää ja ottanut rennosti hela natten, ja sitten jossain vaiheessa käy ilmi että sangria-ämpärin sijasta otan mieluummin vaikkapa Jaffan ja ei, en ole kuskina vaan ihan omasta tahdostani näin teen, niin johan sitä katotaan kieroon. En osaa ihan sanoa tuntuuko joistakin siltä että oon jotenkin soluttautunut joukkoon kun mikäkin siviilikyttä ja aion hyökätä "absoluuttisten aatteideni" kanssa saarnaamaan kuinka viina on pahasta ja kaikki joutuvat helvettiin sen takia, vai olenko vaan yksinkertaisesti niin ihme outolintu, jolla on selkeesti jotain paskaa aivoissa, ettei voi muuta kun kaikota vähin äänin takavasemmalle. Ja asiahan on niin ettei mua vittuakaan kiinnosta mitä muut tekee, vedän tätä linjaa koska se tuntuu musta oikealta, mut ei se välttämättä tarkoita et se muille sopis. Jokainen tyylillään. Mä en osaa olla mitenkään muuten kuin miten mä oon, raittiina oleminen on mulle se luonnollisin olotila olin mä sit missä vaan, himassa lööbailemassa, frendien kaa ulkona hillumassa, porukoiden luona syömässä tai joraamassa perse ruvella jollain klubilla. Muut mun ympärillä dokailee sen verran kun haluavat enkä mä tsiigaile tai babysittaa kenenkään perässä ja toivon myös ettei multa odoteta sitä. Kaikkien pitäis tietää omat rajansa ja saavat sit syyttää ihan itseään kun seuraavana aamuna voivottelevat pöntön reunalla vointiaan jos baanareissu on äitynyt siihen pisteeseen asti, mut mua on turha alkaa osoittelemaan et mun olis pitänyt olla estelemässä kun oon kerta selvinpäin. Vitut.

Mutta ei nää ennakkoluulot omalla kohdallani lopu vain siihen raivoraittiuteen. Mä kohtaan niitä joka päivä duunissa, ja meinaan lähinnä duunikavereiden osalta. Tiedän tasan tarkkaan siellä työpaikan sisäisessa hierarkiassa olevani alimmalla tasolla, se on jo sanomattakin selvää, mutta tietyt itsetuntoaan pönkittävät rouvashenkilöt myös osoittavat mulle paikkani erittäin selkeästi ja alentavasti. Se itseäni kaikista eniten ihmetyttää ja huolestuttaakin, että hoitoalan ammattilaiset, joilla kaiken järjen mukaan pitäisi löytyä empatiaa ja kyky kohdella ihmisiä tasavertaisesti, onkin niitä pahimpia kaksinaamaisia käärmeitä, jotka vääntävät tekohymyä ja pyörittelevät silmiä selän takana. Myönnän tän kuuden kuukauden aikana mitä oon tuolla duunissa pinnistellyt, et lopettaminen on käynyt mielessä about joka päivä ja silti oon selvinnyt tähänkin asti (enää kuukaus kestettävää, LOOOORD HAVE MERCY!) mutta eniten mua huolestuttaa ja säälittää meidän asiakkaat, jotka on noiden kaistapäiden armoilla. Okei, okei, en voi puhua kaikista hoitohenkilökunnan jäsenistä sillä sieltä löytyy joitakin todella ihania ja oikeasti työtään arvostavia tyyppejä, mutta nää pari mätää omenaa siellä joukossa onnistuu saastuttamaan koko työilmapiirin negatiivisella olemuksellaan ja tavalla kohdella toisia. Mä en oikein ole koko tänä aikana löytänyt kunnolla paikkaani, koska en osaa olla normaalisti niin sanottujen duunikavereiden seurassa enkä kuitenkaan kuulu asiakkaiden (eli mummujen ja paappojen= vanhainkodista kyse) joukkoon, olen jossakin hämärän rajamailla ja koetan parhaani mukaan tasapainotella näiden kahden jakauman välillä. Ainoa asia miksi olen kestänyt nää helvetin pitkiltä tuntuneet kuukaudet on nimenomaan ne mummot ja vaarit keitä mulla on ollut ilo ja kunnia tavata tänä aikana. Mä kohtelen heitä niinkuin ihmisiä ja he tekevät samoin mulle, hyväksyvät mut sellaisena kun olen. Ja heistä näkee kuinka kipeästi he kaipaavat inhimillistä kohtelua sen puuduttavan liukuhihna-hoidon sijaan, että pelkkä hymy ja silmiin katsominen saa heidät tuntemaan olonsa taas näkyviksi, olemassaoleviksi. Kuinka vaikeeta on olla edes hetken aidosti läsnä toisen kanssa?

Ja sen oon myös noteerannut et naisiin kohdistuu hyvin paljon ennakkoluuloja, siinä missä varmasti miehiinkinm mutta itteäni kismittää se siitä syystä et mun ymmärrystäni musiikkia kohtaan kyseenalaistetaan monesti. "No, se on muija, ei se voi tajuu." Niinpä niin. Musiikki just on ainoa juttu mistä tajuan jotain. Joo, mä en tiedä välttämättä kaikkien maailman minimalistisen teknon tuottajien nimiä tai minä vuonna tuli se ja se polkkalevy ulos jiiänee jiiänee, mut mä tiedän kyllä mikä on mun mielestä hyvää ja mikä huonoa, mikä saa mut pillittää ja mikä saa mut sheikkaa äässiä. Mä kuuntelen jazzia ja nautin siitä, enkä sano sitä vaan sen takia et olisin vitun viilee. Sama juttu pätee räpin saralla, ja toisinaan tuntuu et tämmönen tytöntyllerö saa osakseen melko huvittuneita katseita miespuolisilta räppidiggareilta joillain keikoilla, joko tyyliin "Voi, no ihan kiva et se yrittää." tai "Voivoi, se on tullu tänne ettii "ihkuja hoppareita"." Niin, eihän räppiä kuuntelevaa tyttöä voi ottaa tosissaan, miesten hallitsemaa aluetta. Mut, eipä mun kyl itseasiassa tartte sitä kellekään selitellä. Se on ollut mulla lähimpänä sydäntä jo pennusta lähtien joten pysykööt niin. Like I said, jokainen tyylillään.