tiistai 24. elokuuta 2010

Heittereitä, onko heitä?

Vihaattekste ketään ihmistä? Saaks kukaan sut raivon partaalle tai pelkkä nimen mainitseminen aiheuttaa fyysisesti pahaa oloa? Näet inhokkisi kuvan ja sun tekis automaattisesti mieli repiä se riekaleiksi?
Vaikka mä kuinka yrittäisin olla Dalai Lama ja hyväksyä tai ymmärtää kaikkia tasavertaisesti niin silti, auttakaa armias, mullakin löytyy tyyppejä joiden pelkkä läsnäolo saa puremaan hampaita yhteen ja niskakarvat nousemaan kattoon asti. Ja kai se on ihan inhimillistä, viha on yksi osa ihmisen tunteiden repertuaaria, mutta silti mä toisinaan koen huonoa omaatuntoa jos ajattelen pahaa jostain henkilöstä. Mut yleensä mulla on myös painava syy minkä takia joku ihminen käy vituttaa ja ankarasti, jotain mitä kyseinen henkilö on tehnyt mulle tai jollekin läheiselle, käyttäytynyt törkeästi mua kohtaan tai jollain muulla keinolla osoittanut olevansa täysääliö johon ei voi luottaa mistään hinnasta.

Voi olla ehkä sanomattakin selvää, jos on sattunut lukemaan meitsin aikaisempia blogeja, että mulla ei ole kovin paljon hyvää sanottavaa mun veljestä. Broidi on ehkä se ainoa ihminen tässä maailmassa, joka saa mun mielialan muuttumaan nanosekunnissa hilpeästä sammakonpoikasesta synkeään sarvikuonoon. Mä en epäröi hetkeäkään sanoa suoria sanoja tai käydä vittuilemaan takaisin hänelle jos tilanne sitä vaatii, ja se on hyvin pitkälti mun perusluonnettani vastaan. En myöskään peräänny jos riidat menee fyysiselle tasolle, en anna hänelle sitä iloa, että näyttäisin heikolta vaan asetun vastaan ja käsken lyödä jos siltä tuntuu ja on seuraus sitten mitä vaan. Broidi saa mussa esiin jonkin todella alkukantaisen, syvältä sisimmästä kumpuavan vihantunteen, jota mä en pysty peittelemään kun riita on paisunut äärimmäisyyksiinsä. Ja se on pelottavaa, huudan kurkku suorana, tönin, käsken käydä kimppuun, enkä välitä mistään ympärilläni, haluan ainoastaan peitota sen kusipään, joka on kohdellut mua kuin paskaa ja antanut kestää herra ties mitä koko mun elämän ajan. Mulla on sisälläni katkeruutta ja tietynlainen halu kostaa tai vähintäänkin näyttää etten ole se pikkutyttö enää ketä voi heitellä kuin mitäkin rättiä oman mielensä mukaan. Kuulostaapa terveeltä, eikö...?

Harvemmin kukaan mussa näkee tätä puolta ja harvoin vastaavanlaisia tilanteita edes tuleekaan, ja hyvä niin. Mä kelaan, että kohtele muita niinkuin haluaisit itseäsi kohdeltavan ja yritän elää sen mukaan. Mutta toisinaan tulee vastaan niitä ihmisiä, jotka heittää sitä shaibaa niskaan ja tekee paskamaisia temppuja ilman syytä, eivätkä he ansaitse multa minkäänlaista arvostusta jos heillä itselläänkään ei ole mitään hyvää annettavaa takaisin.

Esimerkki 2: Yli kymmenen vuoden aikainen so-called paras ystävä. Hankala luonne, toisinaan hyvin vaikea ja haasteellinen tapaus. Kaikki oikuttelut kestin best friend-tittelin nojalla. "No, me ollaan parhaita ystäviä, kai mä annan tän nyt olla tällä kertaa.", "Se on vaan vähän tollanen, kyl se osaa välillä olla kivakin, kai se tästä menee ohi." Mä annoin monet pienet ärsyttävät asiat anteeksi, koetin olla ymmärtäväinen ja kärsivällinen ja tukea tilanteessa kuin tilanteessa. Kestin sen vittumaisen käytöksen, sen känniset vammailut, sen ahdistavan takertumisen ja omistushaluisuuden, sen ailahtelavan käytöksen ja ainaiset valitukset. Mä olin liian kiltti ja annoin meidän "ystävyydelle" paljon enemmän kuin mitä mä itse siitä irti sain. Se oli yhtä kestämistä omalta osaltani ja harmikseni tajusin sen vähän liian myöhään.
Olin vihdoin tavannut kundin kenestä oikeasti pidin ja tottakai vietimme paljon aikaa keskenämme. Yritin parhaani pitää kiinni siitä etten hylkäisi kavereitani ja näkisin myös heitä, mutta sehän ei riittänyt "bestikselle". Tunsin hänet liian hyvin, näin hänen lävitseen kuinka hän yritti vaivihkaa manipuloida minua ajattelemaan pahaa silloisesta kundistani. Hän takertui pieniin yksityiskohtiin mitä joskus olin kertonut ja koetti kääntää niitä kundia vastaan. Hän halusi pitää minut itsellään eikä jakaa kenenkään muun kanssa mikä oli tuttua jo skidistä lähtien ihan pihapiirien leikeissäkin; jos leikin toisten kanssa hän kinusi huomiotani ja yritti omia minut toisilta. Ja häntä kismitti, ettei hänen ovelat yrityksensä tepsineet minuun vaan puolustin kundiani viimeiseen asti enkä antanut "bestiksen" vaikuttaa mielipiteeseeni.
Uuden vuoden bileet: toin ekaa kertaa kundikaverini ikäänkuin näytille kavereiden luokse. Alkuilta sujui mukavasti, "bestiskin" näytti hyväksyvän tilanteen, hyvä fiilis päällä. Pullot tyhjenivät tiuhaan tahtiin, humalatila jatkuvassa nousussa. Kundi sammahti sohvalle ja siitäkös "bestis" riemastui. "Toi on ihan täys alkkis, hirvee paska jätkä!!!" Koko kämppä kajahteli, muu juhlaväki pyöritteli silmiään ja "bestis" väänsi vitullista draamaa kaikkien kuullen. Taas yksi syy mihin takertua ja mukamas osoittaa, ettei kundi ollut kuulemma tarpeeksi hyvä mulle. "Mä aattelen vaan sun parastas." Niinpä niin. Vittumaista turhaa mussutusta ja lapsellista ylidramaattisuutta, päällimmäisenä ajatuksena vain saada kundi näyttämään huonolta kaikkien silmissä. Mutta, eipä siinä vielä kaikki... Seuraavana päivänä sain kuulla kundilta, että alkuillasta "bestis" oli käynyt lääppimään häntä terassilla tämän ollessa röökillä. Painautunut lähelle ja hiveli kundin reittä tämän suureksi hämmennykseksi. Silloin napsahti! Nyt tajusin kuinka kaksinaamainen ämmä olikaan kyseessä. Hän todella yritti kaikkensa saadakseen meidät erilleen toisistamme; kun lähentely-yritykset eivät toimineet, hän yritti mustamaalata kundin parhaansa mukaan ja saada kaikki uskomaan hänestä pahaa. Hän oli niin kiero, itsekäs ämmä, etten voinut enää uskoa miksi alunperinkään olin hänen ystävänsä. Kaikenlaista paskaa olin antanut mennä läpi sormien ja tämän sain kiitokseksi kaikesta mitä olin ystävyyden nimissä tehnyt hänen puolestaan ja yrittänyt olla niin hyvä frendi kuin pystyin. Suora isku vatsaan, kuin joku olisi puukottanut selkään ja pyörittänyt veistä haavassa tuntikausia. Tunsin oloni niin nöyryytetyksi ja petetyksi, olin aivan uskomattoman typerä kun olin antanut hänelle uusia mahdollisuuksia jokaisen tekonsa jälkeen ja kestänyt kaiken ilman yhtäkään valitusta. Luotto katosi sen sileän tien ja päällimmäisenä ajatuksena oli vain hänen brutaali muussaamisensa maanrakoon kaiken tämän jälkeen. Näin paljon hän arvosti minua, kundfrendiäni ja 10 vuoden ystävyyttämme ja hänen viimeisen temppunsa jälkeen minä arvostin häntä yhtä paljon pistämällä välimme kylmästi poikki tekstiviestillä. Meillä ei ollut mitään puhuttavaa, kaikki oli päivänselvää, en halunnut hänen kaltaistaan ihmistä lähelleni tai myrkyttämään elämääni enää yhtään enempää. Hän oli minulle ilmaa. Ei edes sitä, hän ei ollut minulle mitään. Pitkään olin vihainen ja näin unia siitä kuinka taoin hänen päätään asfalttiin, jälleen kerran katkeruus jäi jäljelle. Mutta olen äärimmäisen tyytyväinen etten ole enää tekemisissä hänen kanssaan, elämänlaatuni parani huomattavasti ja vapauduin taas asteen päästyäni näin ikävästi sanottuna eroon hänestä. Anteeksi voin antaa mutta unohtaa en pysty, ja siksi en kykene enää näkemään häntä samalla tavoin ystävänäni niinkuin ennen tai itseasiassa mitenkään osallisena elämääni. Tehkööt hän mitä haluaa ja minä mitä haluan. Elämä on parempaa ilman häntä.

Mitä tästä kaikesta heittaamisesta oikein sitten oppii? Kyynisemmäksi sitä ainakin muuttuu ja osittain itsesuojeluvaisto kasvaa. Ei anna toisten pompotella ihan miten sattuu, vaan osaa puolustaa itseään vaikeissa tilanteissa. Ehkä sitä oppii karsimaan mädät omenat helpommin pois hyvien joukosta ja arvostaa vieläkin enemmän niitä hyviä ihmisiä ympärillä ketkä oikeasti ovat luottamuksen arvoisia. Mutta itse heittaaminen, viha... Onko se hyödyksi kenellekään? Turhat riidat kuluttaa energiaa ja niitä koetan parhaani mukaan välttää. Mutta omaa ja toistenkin kunniaa saa ja kuuluukin puolustaa oikeista syistä ja taistella ns. pahaa vastaan. Ainut vain missä kulkee raja hyvän ja pahan välillä ja kuka on oikeassa tai väärässä. Kaikissa riidoissa, kaikissa tappeluissa on aina kaksi näkökantaa, joista kumpikin kokee olevansa oikeassa. Mikä tai kuka siis päättää missä kulkee raja oikean ja väärän suhteen. Kas siinä pulma... Minä en tiedä vastausta, enkä osaa loppujen lopuksi sanoa onko oikein vihata tiettyjä henkilöitä. Mutta ihmisen luonne on mitä se on ja viha on myös yksi sen osa, sille ei voi mitään. Yritetään nyt sitten vaan ilmeisesti elää ihmisiksi ja koettaa tulla toimeen toistemme kanssa, eiksjeh...? Piis änd lööv my peoples!

maanantai 23. elokuuta 2010

Back 2 school.

Kesä oli ja meni, ja nyt istutaan taas parin vuoden tauon jälkeen koulunpenkillä. Ja ihme kyllä, fiilis on hyvä, ehkä jopa ekaa kertaa tuntuu siltä, että oikeesti kiinnostaa mennä kouluun. Aivot kypsynyt vihdoinkin ajatukseen, että nyt meikätyttö opiskelee itselleen ammatin eikä hyppelehdi melko päättömästi paikasta toiseen niinkuin aiemmin. All in all, luulen et mun on ollut pakko käydä läpi nää kiekurat ja kaakurat, jotta oon viimein tajunnut minkälaista duunia haluan tehdä ja mikä pitää mun mielenkiinnon yllä varmasti vielä pitkään. Ihmisläheistä hommaa, joka ei varmasti ole sitä samaa vanhaa bashaa päivästä toiseen, vaan haastaa joka päivä kohtaamaan uusia tilanteita ja pistää miettimään elämää laajemmin eri näkökulmista, antaa rohkeutta olla oma itsensä sekä kasvattaa ennakkoluulottomuutta toisia ihmisiä kohtaan.
Mä oon hakenut sitä omaa polkuani ja ollut aikamoisen pihalla mitä haluan elämältä, tai ehkä ennemminkin mihin oon kykeneväinen ja mihin mun rahkeet riittää. Mä en koskaan ollut kovin kummonen oppilas peruskoulussa, 6,8:n keskiarvolla päädyin suoraan kybäluokalle korottamaan numeroita ja miettimään uudestaan mitä sitä pitäisi ittensä kanssa oikein tehdä. Lukio lukematta läpi ja sitten lapsuuden haaveen perässä kansanopistoon vuodeksi kokeilemaan siipiä näyttelemisen saralla. Ja hey, hauskaa oli todellakin, ihania tyyppejä ja unohtumattomia kokemuksia sekä itsetunnon kohentumista mutta samalla hyvä tapa todeta ettei draamamaailma ehkä kuitenkaan olisi ollut se kannattavin vaihtoehto uran rakentamisen kannalta. Sekä omaksi että varmasti monen muunkin hämmästykseksi päädyin ammattikorkeaan aloittamaan viittomakielentulkin opinnot, täysin tabula rasa-meiningillä, ei mitään aiempaa kokemusta viittomakielestä what-so-ever ja todellisena untuvikkona aloitin jotain itselleni aivan uutta ja erilaista ja vieläpä kertakaikkisen alusta alkaen, mutta pitemmän päälle se ei ollutkaan niin hyvä juttu miltä aluksi vaikutti. Tajusin puolivälissä vuotta ettei koko homma kiinnostanut minua niin paljon että olisin halunnut itselleni siitä ammatin, motivaatio oli täysin kadoksissa eikä muutkaan ns. yksityiselämässä käydyt sen hetkiset vaikeudet kovasti helpottaneet asiaa. Viittomakielen opiskeleminen oli kivaa ja oli mielenkiintoista ikäänkuin samalla tutustua "kuurojen maailmaan", mutta tulkkiksi minusta ei olisi, ei ainakaan siinä ajassa mitä koulu olisi kestänyt. Niinpä ekää kertaa elämässäni jätin koulun kesken ja tunsin olevani täysi nolla. Polla ei vaan yksinkertaisesti kestänyt, ei sitä eräänlaista epäonnistumista koulun suhteen, eikä sitä, että pistin välit poikki silloisen parhaan ystäväni kanssa tämän puukotettua häikäilemättömösti selkään monien muiden paskamaisten tekojensa loppuhuipentumaksi, eikä myöskään ennenkaikkea sitä, että sen aikainen poikaystävä meni ja katosi jäljettömiin. Jos joskus on mennyt asiat huonosti niin silloin, ja voin rehellisesti sanoa ettei mielentila ollut kovin hääppöinen, elämänhalu romahti todella matalalle levelille. Parin kuukauden masistelun ja sängyssä makaamisen jälkeen sain taas otteen jostain duunin kautta, päädyin Stockan Herkkuun vääntämään kohteliaita lausahduksia ja heittämään salaattia purkkiin snobikansalle, mut hey, oli se sentään edistystä plus siitä sai rahaa, mikä tarkoitti vain ja ainoastaan sitä että pääsisin vihdoin ja viimein muuttamaan helvettiin himasta missä en myöskään sen erikoisemmin syystä jos toisesta viihtynyt. Uusi startti, uusi kämppä, paikka, jota mä kutsuin kodiksi ja rakastin sitä yli kaiken. Se oli pelastus niin monella eri tavalla ja teki niin hyvää viimeinkin irrottautua kotoa, itsenäistyä ja elää omin ehdoin. Koskaan ei ollut tuntunut niin vapaalta eikä mikään ollut pysäyttämässä mua, kukaan ei ollut sanomassa mitä mun pitäisi tehdä vaan sain päättää itse kaiken, ja se oli maailman paras fiilis.
Vaikeiden aikojen yhtenä parantavana tekijänä toiminut musiikki ja siinä suurena osana parannusprosessin edesauttamisessa toiminut Bassoradio inspiroi hakemaan radiokouluun, jossa taas pääsin todistamaan pohjimmiltaan naiivin ajattelutapani johtavan minut aina jollain tavalla harhaan. Mulla loisti nuotin kuvat silmissä ja unelmat kunnon musaohjelman tekemisestä mutta todellisuus olikin analyyttisen yleispätevää ja ajankohtaista toimittajanhommaa, mikä ei oikein kolahtanut. Gallupit ja asiaohjelmien teko maistui niin puulta, mutta aina kun oli kyse musiikista innostuin duunaamaan juttuja, oli hauskaa spiikata ja editoida ja ajoittain myös juontaa jos kyse oli jostain mistä itsekin tajusin jotain tai mikä sai sisällä jonkin liikahtamaan. Tietyt asiat siis kiinnosti ja kaikki muu taas ei, näillä eväillä oli aika siirtyä taas eteenpäin katsomaan mitä muuta tulisi vastaan.
Radiokoulun jälkeen jäljelle jäi vain duuni missä olin viimeiset puolitoista vuotta kärvistellyt kääshin takia ja kaipasin jotain muuta, ihmisläheisempää puuhaa josta jäisi muutakin käteen kuin vaan hikisiä seteleitä. Lähdin kokeilemaan onneani iltapäiväkerhon ohjaajana ja on kieltämättä sanottava sen olleen paras duuni ikinä. En valittanut mistään koko sinä aikana ja nautin lasten kanssa työskentelystä, duuniajat oli täydelliset ja itse duuni leppoisaa ja hauskaa. Harmikseni en voinut jatkaa ip-kerhossa vuoden jälkeen uuden säännöksen takia, jonka mukaan jokaisella ohjaajalla olisi pitänyt olla kerhonohjaajan tutkinto plakkarissaan ja päädyin yllättäen puille paljaille. Otin työttömyyden vastaan mielenkiinnolla ja ehkä myös kuitenkin jollain tapaa innolla, sillä nyt pääsin vihdoinkin vain lööbaamaan muka hyvällä syyllä, lama ja kaikki, eihän tässä nyt tartte mitään tehä-mentaliteetilla. Kävin välillä näyttämässä naamaa työkkärillä ja muuten aika kului melko boheemisti eläen, yöt valvottiin ja päivät nukuttiin ja se oli siistiä. Puoli vuotta mitään tekemättä alkoi loppuvaiheilla kuitenkin tuntua jo jonkun verran aivojen sopukoissakin, kesä meni kuin siivillä elämästä nautiskellen mutta syksyn ja pimeän saavuttua ja toisten jatkaessa lomien jälkeen joko koulua tai töitä alkoi oma hyödyttömyyden tunne nakertamaan sisällä. Yhtäkkiä olitkin yksin neljän seinän sisällä klo 15, juuri heränneenä eikä mitään tekemistä tiedossa koko päivänä, aivan sama siis jos vaikka nukkuisin koko loppupäivän tähän samaan syssyyn. Pelkkä lööbailu lopulta masensi mutta samalla työelämään palaaminen ja vapauden menettäminen ahdisti. Työkkäri alkoi kuumottaa pikkuhiljaa, työnhaun tuloksia oli alettava näkymään, jos halusin rahaa tilille. Otin itseäni niskasta kiinni ja tartuin työkkärin vinkkeihin kiinni. Ja yhtäkkiä olinkin vanhainkodissa pitämässä seuraa mummuille ja paapoille.
Työkokemukset saivat mut hakemaan lähihoitajaksi ja oon erittäin tyytyväinen tähän hetkeen, vihdoinkin tuntuu et oon oikeella reitillä. Mun piti käydä kokeilemassa osaamisiani, piti käydä vähän testaamassa eri juttuja jotta oppisin itsestäni jotain, tietäisin kuka oikeesti oon. Mut kaikki koulut ja työt mitä tässä on käyty läpi ei pelkästään oo muokannu mua siksi minkälainen nyt olen tai mihin pisteeseen oon päätynyt, vaan se elämä ja ne kokemukset sen kaiken välissä, ne on ennenkaikkea kasvattanut ja ikäänkuin valmentanut ottamaan tilanteet vastaan sellaisina kuin ne on ja näkemään asiat niinkuin ne näen tänä päivänä. Jokaisella on oma tarinansa kerrottavana ja oma tiensä kuljettavana. Ja kaikki asiat mitä me käydään läpi elämän varrella tekee meistä ainutlaatuisia, koska kellään ei ole samanlaista tarinaa kerrottavanaan. Ja mä todella toivon tän koulutuksen ja toivon mukaan tulevan ammatin kautta pääseväni kuulemaan mitä erilaisempia elämäntarinoita ja jos hyvin käy, myös oppimaan niistä jotain, mitä se sitten ikinä onkaan.

tiistai 8. kesäkuuta 2010

TJ 0.

Nyt se on ohi. 7 kuukautta tuskaisia aamuja, nyrpeitä naamoja, käskytystä, tiuskimista, negatiivisuutta, tyhjiä katseita, halveksuntaa, turhautuneisuutta, rasitusta, puurtamista ja itsensä kasassa pitämistä. Ja kaiken sen vastapainona myös aitoja kohtaamisia, elämäntarinoita, liikutuksia, hymyjä, naurua, ystävällisyyttä ja korvaamattomia kokemuksia.

Vaikka olin jo ensimmäisen kuukauden jälkeen duunin alkamisesta valmis läjäyttämään hanskat tiskiin, silti en voi sanoa etteikö tästäkin olisi tullut opittua jotain. Olen taas yhden kokemuksen rikkaampi ja kiitollinen siitä, vaikkei se mikään kaikista positiivisin kokemus ollutkaan.
Ehdottomasti raskainta tänä koko aikana oli yrittää olla välittämättä tiettyjen ns. duunikavereiden ylimielisestä asenteesta ja käyttäytymistavoista, jotka tuntuivat kärjistyvän etenkin minun kohdallani. Sain selkeästi kokea kuinka hoitoalan nokkimisjärjestys oikein meneekään ja let me tell ya, tasa-arvoisuus on siitä aika saatanan kaukana. Hoitajat saattoivat olla keskenään hyvää pataa, mutta tällainen heidän silmissään arvoton hoitoapulainen, oli joko aina tiellä tai väärässä paikassa tein sitten mitä vain. Joka aamu teki mieli hakata päätä seinään herätyskellon soidessa, raahautua kyrpä otsassa duuniin katselemaan vähän lisää väkisin väännettyjä muka-kohteliaita hymyjä tai ottamaan vastaan iänikuista mäkätystä milloin mistäkin aiheesta. Vaikeinta tässä kaikessa oli pitää itsensä pystyssä, koettaa olla menettämättä sitä omaa positiivisuutta niiden kivisiksi kovettuneiden kasvojen keskellä ja yrittää olla lannistumatta tai unohtamatta kuka oikein todella onkaan.
Työntekijöiden pessimistinen asenne heijastui automaattisesti myös jo valmiiksi vaivaisiin vanhuksiin. Ihan vain senkin takia tein kaikkeni sen eteen, että sain oikeasti pidettyä hymyn huulillani ja kohdata heidät sellaisenaan. Jokainen heistä oli rupattelutuokion tai kannustavan halauksen arvoinen, minulle pääasia oli saada heidät hetkeksi unohtamaan kivut ja vaivat ja antaa edes ripaus hyvää mieltä ihan pienilläkin teoilla. Sain itsekin samalla paljon hyviä fiiliksiä, pääsin tutustumaan mitä mielenkiintoisimpiin ihmisiin, kuulemaan stooreja elämän varrelta sekä viettämään kallisarvoisia hetkiä heidän kanssaan. Oli myös ilo huomata ettei ikä todella merkkaa mitään, ulkokuori muuttuu mutta sisältö pysyy samana. Esim. tiettyjen mummojen ja paappojen kanssa tuli käytyä erittäin antoisia keskusteluja, vaikka ikäeroa saattoi parhammillaan olla jopa 70 vuotta ei se estänyt kahta ihmistä olemasta samalla aaltopituudella keskenään. Ennenkaikkea minun kuuluisi siis kiittää näitä kohtaamiani vanhuksia siitä, että tekivät muuten niin uuvuttavasta työrupeamastani näinkin opettavaisen ja kaiken sen vaivan arvoisen, ilman heitä en olisi jaksanut loppuun saakka.

Tällä hetkellä tulevaisuuden näkymät on jälleen avoimet. Joko palaan koulun penkille tai sitten... Niin, sitten en tiedäkään mitä tapahtuu. Ja tavallaan pidän siitä ajatuksesta, olo on vapaa ja kaikki mahdollisuudet avoinna. Taidan vain tämän kesän ajan keskittyä siihen olennaiseen eli elämiseen. Syksyllä voi sitten taas alkaa murehtimaan mitä tuleman pitää, jos silloinkaan. Tässä sitä nyt vaan raksutellaan eteenpäin ja katellaan mitä tulee vastaan, that's the way it goes.

Hauskaa kesää kaikille!

maanantai 31. toukokuuta 2010

Isoveikka.

Muistan vieläkin ekan kerran kun mutsi ja broidi riiteli. Olin varmaan kolmen vanha, kasattiin äidin kanssa palapeliä olohuoneen pöydällä. Kytät toi velipojan himaan kyliltä dokailemasta. Oven sulkeuduttua niiden perässä, helvetti oli irti. Mä itkin hädissäni olohuoneen sohvalla kun mutsi ja broidi huusi ja riepotteli toisiaan keittiössä seinän toisella puolella. Meidän koira haukkui raivokkaasti niiden vierellä. En nähnyt mitään mutta kuulin kaiken. Eikä kukaan kuullut mua.

Siitä tuli tapa. Polvenkorkusesta yläasteikäiseksi asti. Broidi ilmestyi himaan aivan sekasin, milloin minkäkin päihteen vaikutuksen alaisena ja mutsi räjähti täysin. Käsirysyä, huutoa, vääntöä, joskus saattoi keittiöveitsikin ilmestyä esiin. Mä joko tulin niiden viereen itkemään hysteerisesti ja huutamaan, että lopettaisivat tai sitten itkin itseni uneen sängyssä sydämen hakatessa tuhatta ja sataa. Olin näkymätön eikä kukaan nähnyt mun hätääni. Pelkäsin kuollakseni et jompikumpi tappaa toisen jossain vaiheessa. Seuraavana päivänä oli vain mentävä kouluun hymyssä suin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Kulissi oli pidettävä yllä ja seinänaapureita moikattava iloisesti rapussa, vaikka molemmat tiesi 100 prosenttisen varmasti pahviseinien ansiosta, että edeltävä yö oli mennyt meidän kämpillä taas taistelun tiimellyksessä. Lukiossa en enää jaksanut vollottaa, vaan saatoin tulla väliin ja asettua vastaan jos tilanne alkoi näyttää uhkaavalta. Harvoissa tapauksissa saatoin jopa käydä käsiksi, silloin kun vihani oli niin suuri etten pystynyt enää pitämään sitä millään tavalla sisälläni. Vihasin mun broidia, mua inhotti katella sen turvonnutta naamaa ja kuunnella sen oksettavaa mongerrusta, sen uhoamisia, uhkailuja ja valehtelua. En ymmärtänyt miksi sen piti terrorisoida koko meidän perhettä ilmestymällä aina himaan mesoamaan ja häiriköimään. Miksi se halusi meidät osalliseksi sen vitun sekoiluun, miksei se jättänyt rauhaan vaan halusi upottaa kaikki alas mukanaan. Jos sillä oli paha olla niin meillä kaikilla piti olla.

Pahan olon aiheuttaminen ei loppunut ainoastaan broidin viinan ja kaman kanssa pelleilyyn. Meiltä alkoi hävitä jatkuvalla syötöllä tavaroita, jotka se myi maksaakseen velkansa ja pikkuhiljaa velkojen käydessä suuremmiksi ja suuremmiksi broidi jämähti meille himaan. Ei uskaltanut liikahtaakaan velanperijöiden pelossa vaan vainoharhaisena jakeli käskyjä makuuhuoneen piilosta muulle perheelle, "Älä vastaa puhelimeen, älä avaa ovea, siel on kytät!!!" Broidin koko "elämä" oli niiden meidän neljän seinän sisällä, ja ne kerrat kun hän uskalsi lähteä ulos oli vedettävä pelti tuhdisti kii ja hyvällä tsägällä levyllinen pameja vielä naamariin, että sai niin sanotusti rohkeutta mennä ihmisten ilmoille. Broidin itsetunto koostui vain ja ainoastaan päihteistä ja jos niitä ei ollut saatavilla tai piti viettää "arkielämää" mutsin ja faijan helmoissa, niin hän pönkitti sitä olematonta itsetuntonsa riekaletta dominoimalla meidän perheen elämää ja ennenkaikkea yrittämällä määrätä miten mun tulisi olla ja elää. Olin pieni ja heikko kohde, jota oli helppo manipuloida, helppo purkaa turhautuneisuus ja paha olo. Tein kaiken väärin, en osannut mitään, olin tyhmä, ruma, läski. Kaikessa oli parantamisen varaa, en olisi saanut itse päättää mistä pidän ja mistä en. Jos olin jostain syytä iloinen, hän löysi keinon madaltaa mieleni ja palauttaa takaisin maan pinnalle, tai jos olin surullinen ja tein sen virheen että itkin, sain hävetä itseäni vielä pitkään sen jälkeen. Hänen oma elämänsä meni niin päin persettä, että jollain järjettömällä tavalla hän yritti elää meidän muiden perheenjäsenten kautta määräilemällä ja tuomitsemalla meitä jokaikisestä asiasta.

Katkaisuhoitoja ja uusia alkuja tuli yritettyä ties kuinka monta kertaa mutta jokainen niistä kaatui auttamattomasti. Oli turha edes kuvitella, että mikään broidin parannusyritelmä kannattaisi, sillä ei hän itsekään niitä tosissaan halunnut toteuttaa. Hän vain haaveili suuria, muttei uskaltanut tehdä niitä käytännössä. Pettymystä toisensa perään ja samaa oravanpyörää ympäri ja ympäri. Jos jotain olen tässä elämässä oppinut niin sen ettei kukaan pysty tekemään päätöksiä tai muutoksia toisen puolesta, vaan sen muutoksen on lähdettävä ihmisestä itsestään. Ja mun broidin kohdalla sitä ei ole vieläkään viimeisen 20 vuoden aikana tapahtunut. On tullut ties mitä vastaan, jätkä on saanut puukosta ja ollut pari kertaa lähellä övereitä, frendit delannut yksitellen viereltä tai päätynyt linnaan, hakattu henkihieveriin ja hepatiititkin saanut, muttei mikään ole edelleenkään saanut pysähtymään. "Tää on ainut asia mitä mä osaan, ainut asia missä mä oon hyvä." Ja näin se tulee mitä luultavimminkin menemään sinne hamaan loppuun asti.

On mulla hyviäkin muistoja veljestä ja paljon asioita mitä olen oppinut häneltä, mutta ne peittyy kaiken sen paskan alle mitä oon saanut hänen osaltaan kestää. Ja mä tuun varmasti kantaa kaunaa niistä lopun elämääni. Mun koko elämä ja ajatusmaailma on määräytynyt sen mukaan mitä oon joutunut kokemaan hänen takiaan ja vaikuttaa muhun joka päivä. Vaikka mä en ole enää himasta pois muuttamisen jälkeen ollut hänen kanssaan tekemisissä paljon ollenkaan, silti mä kannan mukanani niitä jälkiä, jotka hän on pysyvästi muhun jättänyt. Se näkyy ihan mun tavassani elää ja ennenkaikkea siinä miten mä pohjimmiltani suhtaudun itse itseeni. Mä en edelleenkään pidä itseäni oikein minkään arvoisena ja mollaan kaikista pienimmistäkin virheistä, aliarvioin enkä luota itseeni läheskään niin paljoa kuin mitä mun todellisuudessa pitäisi. Mun itseluottamus on lytätty kasaan jo aivan pienenä, silloin kun mulla ei sitä ole kunnolla vielä edes ollutkaan, ja on ollut äärimmäisen vaikeaa kasvattaa sellaista, kun joku kritisoi sua sun teoistasi joka vitun päivä about kahdenkymmenen vuoden ajan. Se näkyy myös siinä etten koske viinaan, en pysty enkä halua ikinä tulla samanlaiseksi kuin veljeni tai aiheuttaa kenellekään sitä samaa tuskaa ja nöyryytystä mitä hän on tehnyt mulle ja mun vanhemmille. Vaikken itse ole käyttänytkään alkoholia, ei se silti ole tuonut mun elämään koskaan muuta kun ikävää ja pahaa oloa. Ja siksi mä en halua sitä sisälleni, myrkyttämään yhtään enempää mun mieltäni. En ikinä halua turvautua siihen pakokeinona todellisuudesta tai parannuksena ikäviin elämäntilanteisiin, koska tiedän että se on pelkkää itsensä huijaamista. Haluan elää elämäni tietoisena siitä mitä teen enkä pakoilla vastuuta ja oikeaa elämää lamauttamalla mieleni jonkin aineen avulla, sillä se ei vie ympärillä vallitsevaa todellisuutta pois vaan saa ihmisen hetkeksi aikaa elämään jonkinlaista päänsä sisäistä fantasiamaailmaa, missä kaikki on mahdollista ja voi tehdä mitä vaan. Se ei ole aitoa, se ei ole totta, enkä halua kadota siihen valhemaailmaan tai kokea niin hyviä kuin huonojakaan tunteita päihteiden kautta. Haluan että ne kaikki fiilikset lähtee minusta itsestäni eikä minkään aineen välityksellä. Olen nähnyt liiankin läheltä mihin se pahimmassa tapauksessa johtaa ja mitä se ihmiselle tekee, eikä minua kiinnosta elää elämääni kaukana todellisuudesta.

Pakko myöntää, että toisinaan mulla on ikävä veljeä, sitä mukavaa ja hyvää osaa siitä ja toivon, että asiat olis toisin eikä se olis mennyt kusee asioitansa ja pilaa päätänsä ihan kokonaan. Joskus mä toivon et me voitais tehä isoveikan kanssa normaaleja asioita, mennä vaikka leffaan tai pelaa bilistä, niinkuin monet frendit esimerkiksi tekee omien sisarustensa kanssa. Mua harmittaa et aina kun mä puhun siitä niin mun äänestä paistaa läpi pettymys, eikä mulla koskaan oikein ole hyvää sanottavaa hänestä. Ja mua harmittaa, et ensimmäinen sana mikä mulle tulee omasta veljestäni mieleen, on juoppo. Mutta mä tiedän sen tosiasian, et mikään ei tule muuttumaan ja mä en tule pääsemään yli katkeruudestani sitä kohtaan. Eikä se tule koskaan ymmärtämään miten paljon se on muhun teoillansa vaikuttanut, valitettavasti.

sunnuntai 16. toukokuuta 2010

Lööööööv is in the air.

Rakkaus. Sepä se. Vitun hankalaa, mut silti vitun ihanaa. Tai itseasiassa parasta maailmassa. Se sekottaa pään saletisti pahemmin kun mikään päihde tällä koko planeetalla. Kaikki tahtoo sitä, kaikki kaipaa sitä, kaikki janoaa sitä. Läheisyyttä, hellyyttä, luottamusta, arvostusta, intohimoa. Mun ystävä sanoi, ettei usko rakkauteen, romanttiseen sellaiseen. Rakkaus perhettä ja ystäviä kohtaan on eri juttu, mutta rakkaus toista ihmistä kohtaan on kuulemma valetta. "Elokuvat ja musiikki liioittelee rakkautta, antaa vääristyneen kuvan et se olis pelkkää ilotulitusta ja vaaleanpunaisia pilvilinnoja." Totta, ei se ihan välttämättä sitä ole mitä annetaan ymmärtää, mut eihän leffat muutenkaan oo totta, ei niihin pidä liikaa uskoa, se pätee ihan minkä tahansa asian kanssa. Mun mielestä on äärimmäisen vaikeaa selittää mitä se todella on henkilölle, joka ei ole koskaan rakastunut. Ja mä toivon et jokainen saisi joskus kokea sen. Sillä jos sä et koskaan ole tähän astisen elämäsi aikana vielä rakastunut niin sä et ole tuntenut vielä mitään. Näin mä uskaltaisin väittää.

Mun ensirakkaus ei ollutkaan ihan sitä miltä se vaikutti. Me löydettiin toisistamme puuttuvat osat rikkinäisiin sydämiimme, molemmat pohjimmiltaan ns. yksinäisiä susia, jotka viimein kohtasi vertaisensa. Siltä se silloin tuntui. Ensimmäistä kertaa mä päästin jonkun mun lähelle, sekä henkisesti että fyysisesti. Joku hänessä sai mut luottamaan ettei enää ollut mitään pelättävää ja me voitettaisiin yhdessä kaikki vaikeudet. Mä rakastuin, vaikken aluksi sitä ymmärtänytkään, en ollut aiemmin tuntenut vastaavaa. Me saatiin lohtua toinen toisiltamme, jokainen hetki piirtyi mieleen ja auttoi jaksamaan ikävät asiat. Naiivisti kuvittelin että se jatkuisi loputtomiin, en nähnyt loppua sille mitä meillä oli. Ja sitten... hän katosi. Tuhkana ilmaan, ei mitään selitystä, pelkäsin kuollakseni, että oli sattunut jotain. Viimein sain jonkinlaisen elonmerkin, tiedon siitä, että hänellä oli diagnosoitu vakava sairaus. Tarjosin tukeani, olisin tehnyt mitä vain, jotta hän olisi voinut paremmin. Mutta hän käänsi selkänsä, ei päästänyt lähelleen ja painautui syvemmälle kuoreensa. Hän löysi paremman keinon unohtaa huolensa, ja minä sain jäädä. Minut hylättiin ja jäin yksin niin monen kysymyksen kanssa. Tuntuu pahalta muistella kuinka alas vajosin, kuinka sekaisin olin itseni kanssa. Olin niin kipeänä ikävästä etten kyennyt edes itkemään, vaikka silmäni täyttyivät kyynelistä en saanut niitä ulos. Olin täysin turtana enkä saanut itseäni ylös sängystä, päiväni kului vain miettien mitä tein väärin, kuinka hän voi, miksi hän työnsi minut pois?
Pahimman vaiheen jälkeen yritin jatkaa eteenpäin, mutta silti ei kulunut päivääkään ettenkö olisi ajatellut häntä. Tapasin muita mutta pidin silti aina pääni syvimmissä sopukoissa paikkaa hänelle. Ja mikä pahinta hän palasi luokseni, viipyi hetken ja jätti minut taas yksin. Kahden vuoden ajan. Sama kuvio uudestaan ja uudestaan. Minä en tahtonut päästää irti, otin vastaan sen mitä sain häneltä, olin koukussa. En suostunut näkemään todellisuutta, olin epätoivoisesti yhä rakastunut. Ja hän haki minulta hetkellistä lohtua, olin ainoa kehen hän osasi luottaa. En koskaan uskaltanut ilmaista hänelle omaa pahaaoloani, en tahtonut kuormittaa hänen taakkaansa yhtään enempää vaan tarjosin turvapaikan aina kun hän sitä tarvitsi. Unohdin itseni joka kerta kun hän palasi takaisin ja kun hän taas katosi, itkin niin paljon että luulin kuolevani siihen paikkaan. Kaikki lopulta pyöri vain hänen ympärillään, ja minä olin tyhmänä antanut sen mennä niin. En osannut enää luottaa mihinkään mitä hän sanoi, jokainen lupaus minkä hän teki petti, en tiennyt mihin uskoa ja mihin ei, ja olin ylipäänsä täysin pihalla mikä meidän koko "suhteemme" edes oli. Hän meni miten lystäsi, antoi minulle turhaa toivoa ja vei sen aina mennessään. Viimein koitti päivä jolloin en enää jaksanut. Voimani olivat ehtyneet. Tunteet eivät enää riittäneet pitämään kiinni siitä epämääräisestä suhteentapaisesta sähellyksestä, joka kulutti enemmän kuin antoi mitään. En ollut eläessäni itkenyt niin paljon kenenkään takia ja olin täysin nääntynyt. Hänkin pohjimmiltaan tiesi, ettei se toiminut ja päätimme yhteisymmärryksessä mennä eri teille. Olin helpottunut ja tiesin viimein, että nyt olin oikeasti valmis jatkamaan eteenpäin. En enää ikävöinyt tai ajatellut häntä kuten ennen. Ja eromme jälkeen sattumalta tavatessamme huomasin etten tuntenut enää samanlailla kuin aiemmin, se tunne oli kadonnut. Vaikka jossain vaiheessa se tuntui täysin mahdottomalta ajatukselta, silti nyt olin todella päässyt hänestä yli.

Muut tapaukset ja alkuunsa tyssänneet jutut eivät tuoneet sen enempää iloa, joku halusi vain "yöllistä seuraa", toinen vokotteli mimmejä suurinpiirtein työkseen, kolmas pompotteli edestakaisin oman mielensä mukaan, yksi rakasti vain omaa ääntään ja eräs jätti nuolemaan näppejä ex-muijan palatessa kelkkaan ja näin pois päin. Tuntui kuin en olisi riittänyt kenellekään, ettei kukaan halunnut todella oppia tuntemaan minua, olin vain kertakäyttötavaraa. Kyynistyin väkisinkin, en luottanut enää mihinkään ja ikävät tapaukset tekivät minut entistäkin varovaisemmaksi. Toivoin, että kohtaisin jonkun erityisen mutta en osannut uskoa siihen enää samalla tavalla kuin joskus aikoinaan. En uskonut tosissani, että rakastuisin enää kehenkään, sillä se tuntui ja tuntuu edelleen äärimmäisen harvinaiselta ja lähestulkoon mahdottomalta. Niin monien kokeilujen ja pettymysten jälkeen olin siinä pisteessä, että tuntui vain hyvältä olla itsekseen. Päätin olla tyytyväinen omaan olooni ja mennä sinne minne tuuli vie ilman odotuksia, paineita ja huolia. Olin yksin, mutta en kaivannut mitään muuta, olin sinut sen kanssa.
Mutta niinkuin sanotaan, rakkaus sattuu kohdalle silloin kun sitä vähiten odottaa ja näin nimenomaan sattuikin, niin kliseistä kuin se onkin. Se oli täydellinen ajoitus, ja hän oli jotain aivan muuta mitä olin osannut odottaa. Hänellä ei ollut kiire sysätä minua pois luotaan niinkuin kaikilla muilla, hän kohteli kuin kukkasta ja loi ympärilleni turvallisen tunteen. Ihastuin, mutten tahtonut innostua liikaa, jotten tippuisi kovaa maahan jos juttu kosahtaisi niinkuin yleensä, koetin olla niin rennosti kuin pystyin, meni syteen tai saveen. Mutta mitä pidemmälle menimme sitä syvemmiksi tunteeni kävivät, ajattelin häntä jatkuvasti, kelasin ympäri ja ympäri päässäni yhteisiä hetkiämme ja haaveilin vain seuraavasta kerrasta kun näkisin hänet. Mikään ei tuntunut niin hyvältä kuin olla hänen vierellään ja missään ei ollut niin turvallista kuin hänen lämpimässä sylissään. On jännä miettiä missä vaiheessa ihastus syveni rakkaudeksi. Itse taisin huomata sen ensimmäisen isomman "kriisin" jälkeen, kuinka pelko toisen menettämisestä tuntui lähes fyysisenä kipuna ja sai täysin pois tolaltaan. En pystynyt kuvittelemaan olevani ilman häntä, rakastin häntä. Ja mikä parasta, tunne oli molemminpuolinen.
Rehellisesti sanottuna hän on osoittanut mitä rakkaus todella on. Hän on opettanut minut näyttämään niin hyvät kuin huonot puoleni, jotka aikoinan painoin syvälle sisimpääni enkä uskaltanut tuoda niitä esiin hylkäämisen pelossa. Ja hän ei ole lähtenyt mihinkään vaikka onkin nähnyt minut heikoimmillani, ei ole pelästynyt pienistä vaan kohdannut vaikeudet kanssani ja olemme päässeet yli niistä yhdessä. Hän on rohkea, ei pelkää näyttää tunteitaan. Ja minä rakastan jokaista asiaa hänessä, hyväksyn hänen huonommatkin puolensa, annan hänen olla kuka hän on. Enkä olisi voinut ikimaailmassa uskoa saavani näin paljon läheisyyttä ja rakkautta keneltäkään, ja tahdon antaa sen kaiken mitä olen saanut myös takaisin hänelle.
Lähes vuoden yhdessäolon jälkeen tunnen yhä vahvemmin rakkaudentunteen ja tiedän että sen eteen täytyy taistella jos haluaa suhteen toimivan, ja vieläpä tasavertaisesti. Rakkaus vaatii rohkeutta päästää irti estoista ja uskallusta näyttää todellinen minänsä toiselle. Se vaatii armoa, ennakkoluulottomuutta, luottamusta, rehellisyyttä, tilaa, aikaa, rauhaa, hellyyttä, ymmärtäväisyyttä. Rakkaus saa tekemään järjenvastaisia tekoja ja käyttäytymään kuin mikäkin separi aika ajoin mutta se on vain hyväksyttävä. Kyllä romanttinen rakkaus on oikeasti olemassa, vaikka jotkut toisin epäilevätkin. Minä olen suoraan sanottuna tällä hetkellä umpirakastunut ja toivon vain pääseväni kullan kainaloon tuhisemaan. Älkää menettäkö uskoanne rakkauteen, se on nimittäin todellisempaa kuin osaatte kuvitellakaan.

tiistai 11. toukokuuta 2010

Jokainen tyylillään

Mulla näyttää olevan jokin pakkomielteinen tarve dokumentoida mun elämää, ajatuksia ja tunteita, ilmeisesti päällimmäisenä siksi, et oppisin sitä kautta tuntemaan itseni paremmin. Ehkä jollain tasolla kelaan tän blogin avulla irrottautuvani katselemaan omaa elämääni jonkun toisen silmin. Kai mä haluun nähdä onko mun elämä niin mitätön miltä se joskus tuntuu tai onko siinä ylipäänsä mitään sisältöä...
Toivon saavani tän kirjoittamisen avulla jonkinasteisen ahaa-elämyksen ja löytäväni itsestäni uusia puolia, mutta samalla pelkään et pahimmassa tapauksessa tajuan vain olevani taas yksi turha ruinaava hapenkuluttaja tällä jo muutenkin ylikuormitetulla maaboltsillamme, jonka sietäis vaan palata takas maanrakoon hippi-bullshit-ajatuksineen ja alistua yhteiskunnan normien mukaiseen ihannerooliin, eli toisin sanoen astua riviin muiden rinnalle ja antaa ennakkoluuloisten kloonien kyykyttää surutta jo valmiiksi sukupuuttoon pian kuolevia joukosta poikkeavia yksilöitä, jotta laiffi olisi sitä samaa sheissea mitä sen ilmeisesti pitäisi peruspopulan mielestä ollakin. Ja peruspopulan sanahan on laki, niinkuin itse kukin on jo aikoinaan ala-asteen kastijaossa saanut sen joko karvaasti tai kermaisesti todeta.

Kyllä, kuten huomaa, meitsi on hartaasti ennakkoluuloja vastaan ja pyrin parhaani mukaan kohtaamaan ihmisen kuin ihmisen tuomitsematta häntä heti siltä istumalta. Mutta mäkään en kuitenkaan mikään Äiti Teresa ole enkä pysty ihan jokaikisesta henkilöstä pitämään vaikka kuinka yrittäisin, se ei vaan ole millään tavoin mahdollista, ja olisi tekopyhää väittää toisin. Mutta mä haluan antaa mahdollisuuden kaikille ja toivon saavani myös itse jonkinlaisen tilaisuuden näyttää kuka olen.
Mä joudun hyvin usein tilanteeseen missä mun tarvii selitellä periaatteitani ja syitä miksi teen (tai omalla kohdallani vois sanoa jätän tekemättä) tiettyjä asioita, joudun ehkä joissain tapauksissa jopa todistelemaan olevani muhun liitettävästä stereotyypistä poikkeava enkä mikään muita kyttäävä nihkeä jeesustelija. Ja kaikki tää johtuu siitä et oon raitis, en juo, en polta, as simple as that. Ja se pistää toisinaan jengin melko hiljaseks, jotkut antaa kannustavia olantaputuksia ja jotkut lähtee kiertää ja vitun kaukaa. Se on jännä, sanotaan vaikka et olisit koko illan istunut uusien tuttavuuksien kanssa jossain raflassa, heittänyt läppää ja ottanut rennosti hela natten, ja sitten jossain vaiheessa käy ilmi että sangria-ämpärin sijasta otan mieluummin vaikkapa Jaffan ja ei, en ole kuskina vaan ihan omasta tahdostani näin teen, niin johan sitä katotaan kieroon. En osaa ihan sanoa tuntuuko joistakin siltä että oon jotenkin soluttautunut joukkoon kun mikäkin siviilikyttä ja aion hyökätä "absoluuttisten aatteideni" kanssa saarnaamaan kuinka viina on pahasta ja kaikki joutuvat helvettiin sen takia, vai olenko vaan yksinkertaisesti niin ihme outolintu, jolla on selkeesti jotain paskaa aivoissa, ettei voi muuta kun kaikota vähin äänin takavasemmalle. Ja asiahan on niin ettei mua vittuakaan kiinnosta mitä muut tekee, vedän tätä linjaa koska se tuntuu musta oikealta, mut ei se välttämättä tarkoita et se muille sopis. Jokainen tyylillään. Mä en osaa olla mitenkään muuten kuin miten mä oon, raittiina oleminen on mulle se luonnollisin olotila olin mä sit missä vaan, himassa lööbailemassa, frendien kaa ulkona hillumassa, porukoiden luona syömässä tai joraamassa perse ruvella jollain klubilla. Muut mun ympärillä dokailee sen verran kun haluavat enkä mä tsiigaile tai babysittaa kenenkään perässä ja toivon myös ettei multa odoteta sitä. Kaikkien pitäis tietää omat rajansa ja saavat sit syyttää ihan itseään kun seuraavana aamuna voivottelevat pöntön reunalla vointiaan jos baanareissu on äitynyt siihen pisteeseen asti, mut mua on turha alkaa osoittelemaan et mun olis pitänyt olla estelemässä kun oon kerta selvinpäin. Vitut.

Mutta ei nää ennakkoluulot omalla kohdallani lopu vain siihen raivoraittiuteen. Mä kohtaan niitä joka päivä duunissa, ja meinaan lähinnä duunikavereiden osalta. Tiedän tasan tarkkaan siellä työpaikan sisäisessa hierarkiassa olevani alimmalla tasolla, se on jo sanomattakin selvää, mutta tietyt itsetuntoaan pönkittävät rouvashenkilöt myös osoittavat mulle paikkani erittäin selkeästi ja alentavasti. Se itseäni kaikista eniten ihmetyttää ja huolestuttaakin, että hoitoalan ammattilaiset, joilla kaiken järjen mukaan pitäisi löytyä empatiaa ja kyky kohdella ihmisiä tasavertaisesti, onkin niitä pahimpia kaksinaamaisia käärmeitä, jotka vääntävät tekohymyä ja pyörittelevät silmiä selän takana. Myönnän tän kuuden kuukauden aikana mitä oon tuolla duunissa pinnistellyt, et lopettaminen on käynyt mielessä about joka päivä ja silti oon selvinnyt tähänkin asti (enää kuukaus kestettävää, LOOOORD HAVE MERCY!) mutta eniten mua huolestuttaa ja säälittää meidän asiakkaat, jotka on noiden kaistapäiden armoilla. Okei, okei, en voi puhua kaikista hoitohenkilökunnan jäsenistä sillä sieltä löytyy joitakin todella ihania ja oikeasti työtään arvostavia tyyppejä, mutta nää pari mätää omenaa siellä joukossa onnistuu saastuttamaan koko työilmapiirin negatiivisella olemuksellaan ja tavalla kohdella toisia. Mä en oikein ole koko tänä aikana löytänyt kunnolla paikkaani, koska en osaa olla normaalisti niin sanottujen duunikavereiden seurassa enkä kuitenkaan kuulu asiakkaiden (eli mummujen ja paappojen= vanhainkodista kyse) joukkoon, olen jossakin hämärän rajamailla ja koetan parhaani mukaan tasapainotella näiden kahden jakauman välillä. Ainoa asia miksi olen kestänyt nää helvetin pitkiltä tuntuneet kuukaudet on nimenomaan ne mummot ja vaarit keitä mulla on ollut ilo ja kunnia tavata tänä aikana. Mä kohtelen heitä niinkuin ihmisiä ja he tekevät samoin mulle, hyväksyvät mut sellaisena kun olen. Ja heistä näkee kuinka kipeästi he kaipaavat inhimillistä kohtelua sen puuduttavan liukuhihna-hoidon sijaan, että pelkkä hymy ja silmiin katsominen saa heidät tuntemaan olonsa taas näkyviksi, olemassaoleviksi. Kuinka vaikeeta on olla edes hetken aidosti läsnä toisen kanssa?

Ja sen oon myös noteerannut et naisiin kohdistuu hyvin paljon ennakkoluuloja, siinä missä varmasti miehiinkinm mutta itteäni kismittää se siitä syystä et mun ymmärrystäni musiikkia kohtaan kyseenalaistetaan monesti. "No, se on muija, ei se voi tajuu." Niinpä niin. Musiikki just on ainoa juttu mistä tajuan jotain. Joo, mä en tiedä välttämättä kaikkien maailman minimalistisen teknon tuottajien nimiä tai minä vuonna tuli se ja se polkkalevy ulos jiiänee jiiänee, mut mä tiedän kyllä mikä on mun mielestä hyvää ja mikä huonoa, mikä saa mut pillittää ja mikä saa mut sheikkaa äässiä. Mä kuuntelen jazzia ja nautin siitä, enkä sano sitä vaan sen takia et olisin vitun viilee. Sama juttu pätee räpin saralla, ja toisinaan tuntuu et tämmönen tytöntyllerö saa osakseen melko huvittuneita katseita miespuolisilta räppidiggareilta joillain keikoilla, joko tyyliin "Voi, no ihan kiva et se yrittää." tai "Voivoi, se on tullu tänne ettii "ihkuja hoppareita"." Niin, eihän räppiä kuuntelevaa tyttöä voi ottaa tosissaan, miesten hallitsemaa aluetta. Mut, eipä mun kyl itseasiassa tartte sitä kellekään selitellä. Se on ollut mulla lähimpänä sydäntä jo pennusta lähtien joten pysykööt niin. Like I said, jokainen tyylillään.