keskiviikko 17. lokakuuta 2012

Negatiivinen on positiivinen.

Arvon naiset, onko tämä skenario tuttu? Menkat ovat jääneet tulematta, käyt huppu päässä ostamassa  apteekista raskaustestin, haparoivin käsin räpellät pakkauksen auki kotiin päästyäsi, teet tarkasti mitä ohjeissa käsketään ja pienessä hiessä venailet tulosta toivoen, että se näyttää negatiivista. Silti haluamasi tuloksen saatuasi jäät miettimään mitä jos? Mitä jos testi olisikin näyttänyt positiivista? Mitä jos testi ei ollutkaan luotettava ja oletkin raskaana? Mitä jos olisinkin halunnut olla raskaana ja olisin pettynyt suuresti negatiiviseen tulokseen?

Tällä hetkellä omassa päässäni pyörii tuo keskimmäinen kysymys, mitä jos olenkin oikeasti raskaana ja autuaana uskon testin sanelemaan vastaukseen? Ehtisinkö vielä tehdä abortin siinä vaiheessa kun hiffaisin olevani paksuna vai olisiko se siinä vaiheessa jo liian myöhäistä? Jos se suinkin vain olisi mahdollista niin keskeyttäisin raskauden silmiä rärpäyttämättä, olisi nimittäin täysin absurdi ajatus tulla äidiksi juuri nyt. Tai itseasiassa on hyvin vaikea kuvitella itseäni äitinä ylipäänsä koskaan. En myöskään osaa kuvitella poikaystävääni isänä, en ainakaan vielä. Vaikka ikää alkaakin olla jo periaatteessa suht sopivasti perheen perustamiseen, en silti vain näe meitä vanhempina, kaitsemassa pikku Vili-Petteriä tai Minna-Leenaa ja uppoutumassa perhe-elämään. Hyvä, että saamme pidettyä itsestämme huolta ja juuri vasta vuoden yhdessä asuneina vielä vasta totuttelemme yhteisen kodin jakamiseen. En ole henkisesti millään tavalla valmis uhraamaan niin suurta osaa elämästäni lapselle ja se varmasti kuulostaa itsekkäältä, mutten usko senkään olevan yhtään sen parempi vaihtoehto, että mahdollisen vahingon sattuessa jättäisi abortin tekemättä ja miettisi tehneensä elämänsä suurimman virheen. Julmaa, tiedän, mutta mieluummin jätän saamatta ei-halutun lapsen kuin kadun ja mietin vauvaa hyssytellessäni klo 4.06 yöllä mitä kaikkea olisin vielä voinut tehdä ja kokea ilman taaperon tuomaa loppuelämän kestävää vastuuta. 

Minulla on haaveita, joita haluan toteuttaa, paikkoja mihin tahtoisin matkustaa, asioita mitä haluaisin kokea ja jopa ajatuksia uran kehittämisen kannalta, ja ajatus lapsista sen kaiken keskellä tuntuisi vain esteeltä ja täysin mahdottomalta. Jos joskus lapsia hankkisin, haluaisin sen olevan varmasti sellainen hetki, että kokisin saavuttaneeni tietyt tavoitteeni ja unelmani jossain määrin ja voisin sitten keskittyä skideihin ja paremmilla mielin jakaa aikaani heille. Mutta meillä naisilla tuppaa tulemaan myös tuo ikä vastaan lastenteon suhteen, ja jos niitä jossain vaiheessa haluaa alkaa putkauttelemaan maailmaan, niin päälle nelikymppisenä se voi olla jo melko riskaabelia, ihan vaan lapsenkin terveyden tähden. Jos siis haluaisin pari kersaa saada aikaiseksi ennen 40v-synttäriä, pitäisi alkaa toimimaan viimeistään 35 vuoden kohdalla. Ja se on suoraan sanottuna perseestä, että naiset joutuvat jotakuinkin aikatauluttamaan elämän rytminsä sen biologisen kellon mukaan. En haluaisi, että olisi kiire tehdä elämän suurimpia päätöksiä, vaan haluisin elää elämää ilman liiallista stressiä moisten asioiden suhteen. Jostain syystä mä asetan edelle sellaiset asiat kuten kokemukset ja unelmien toteuttamiset kuin perheen perustamisen. Ehkä koska itelle ei ole koskaan ollut the number one dreaminä saada skidejä, omakotitaloa, farmariautoa ynnä muuta bashaa.

Useampi vuosi sitten olin täysin saletti siitä, etten ikinä hommaa lapsia, en yksinkertaisesti halunnut niitä ja kelasin vain, että mitä hittoa minä sellaisilla tekisin. Pakko kyllä myöntää, että poikaystäväni tavattua ja nyt about 3,5 vuotta seurusteltuamme perheen perustaminen on yllättäen käynytkin mielessä eikä se ole tuntunut täysin aivottomalta idealta. Mutta siinä on aina taka-ajatuksena ollutkin se sopiva ajankohta milloin niin tulisi tapahtumaan, ja kyllä se sinne kolmefemmaan menisi ennenkuin alkaisin tosissani harkitsemaan yhtään mitään. Jotenkin tuntuu, etten todellakaan ole tarpeeksi kypsä vielä ja ehkä silloin noin 10 vuoden päästä vihdoinkin löytyisi tarpeeksi elämänkokemusta ja tietynlaista paatuneisuutta, että uskaltaisi ottaa vastuun jonkun toisen elämästä oman loppuelämänsä ajaksi. Ja tottahan se on ettei vanhemman ja lapsen suhde lopu siihen täysi-ikäisyyteen vaan jatkuu hamaan loppuun asti.
Pölinöistäni saa varmaankin sellaisen kuvan, että inhoan lapsia mutta don't get me wrong, lapset on kivoja niin kauan kunhan ne ei ole minun, sitten siitä tulee jo liian henkilökohtaista. Ja olenhan minä tehnyt ja tulen tekemään töitä lasten parissa ja aidosti pidän ja nautin siitä, mutta olen aina ajatellut helpottuneena työpäivien päätteeksi, että onneksi minun ei tarvitse ns. viedä töitä kotiini. 24/7 kiljumista ja ylienergisiä skidejä himassa ja duunissa räjäyttäisi kyllä pään ennemmin tai myöhemmin.

Jostain syystä lapsen hankkimista suurempana unelmana minulla on koiran hankkiminen. Hah, kyllä se näin sanottuna kuulostaa huvittavalta, mutta on täyttä totta. Haaveilen koiran hankkimisesta lähes päivittäin ja se onkin yksi niistä suurimmista haaveista mitä minulla on. Tosin sitäkään en vielä halua toteuttaa, koska haluan varmasti panostaa ja antaa aikaani koiralle ja sen kouluttamiseen ja tiedän jo nyt, että en ehdi vielä sitä antaa. Joskus olen jopa ajatellut, että koira riittäisi minulle hoivattavaksi, voisin lasten sijaan hommata vain useamman koiran ja johan siinäkin olisi tarpeeksi hoidettavaa, mutta se ei tuntuisi edes mitenkään mahdottomalta ajatukselta omassa päässäni. En vain tiedä riittäisikö se poikaystävälleni, mutta toisaalta jos hänkin on sanonut ettei halua ottaa vastuuta koirasta, niin missä vaiheessa hän muka haluaisi ottaa vastuun lapsesta. Olenkohan mä jotenkin hullu tai seonnut, kun en koe luontaista tarvetta olla äiti? Vai iskeekö se jonain päivänä kuin salama kirkkaalta taivaalta? Olenko huono nainen jos en koskaan hankikaan lapsia? Onko se itsekästä? Mutta miksi elämää pitäisi elää jonkin kaavan mukaan ja kulkea laumassa ilman omaa tahtoa ja mielipiteitä?
Ja mistäs sitä tietää, jos joskus niitä lapsia alkaisi yrittämään ja se ei olisikaan mahdollista, jokin olisi vialla enkä kykenisi tulla raskaaksi. Joskus olen häpeissäni miettinyt, että se saattaisi olla melko helpottavaa, olisi edes oikea syy miksi ei hanki lapsia. Mutta sitten taas jos se halu saada lapsia kasvaisikin iän karttuessa ja ei kykenisikään siihen, kuinka sydäntä särkevää todellisuuden tajuaminen olisikaan?
Toisaalta olisi hauska nähdä minkälaisia taaperoita me saisimme poikaystäväni kanssa, minkälaisia nuoria aikuisia me saisimme niistä kasvatettua ja miltä tuntuisi olla oikea perhe. Varmasti siinä on omat hienot puolensa, mutta en vain osaa sanoa haluanko sitä tarpeeksi? Koen myös ehkä jollain tasolla, että minulla on velvollisuus meidän perhettä kohtaan jatkaa sukua, koska olen ainoa meidän sisaruskatraasta jolla on siihen vielä mahdollisuus. Mutta onneksi omat vanhempani eivät ole koskaan minua mistään lastenlapsista painostaneet, tai tiedä sitten onko se aika vasta tulossa. Pelkään tosin, että poikaystävän vanhemmat saattavat sitä odottaakin, harmi vain, etteivät tiedä minun olevan tämmöinen semi-lapsen-hankkimis-angstaaja, että joutuvat odottamaan sitä kyllä aikamoisen tovin ennenkuin mitään tapahtuu, jos tapahtuu.

Voi voi, kaikesta tästä paasauksesta päätellen tuntuu siltä, että olen hyvin itsekeskeinen ajattelutapoineni, mutta onneksi tunnen henkilöitä, jotka eivät myöskään ole erityisemmin innokkaita perheen perustamisen suhteen, niin sinkkuja kuin parisuhteessa olevia ihmisiä. Koskaan ei kuitenkaan voi sanoa koskaan ja mitä elämä tuo tullessaan, mutta toivon mukaan ei tarvitsisi vielä moneen moneen vuoteen perehtyä tarkemmin lasten hankkimiseen. Nyt vain iloitsen ja ihmettelen ympärillä tapahtuvista muutoksista, kun ystävät ja tutut saavat  lapsia, ja olen siitä oikeasti onnellinen heidän puolestaan. He ovat sitä halunneet ja toivoneet ja mikä onkaan hienompaa kuin päästä toteuttamaan unelmansa. Meillä kaikilla vain on erilaiset haaveet, ja siksi toivonkin, että itseäni ei katsottaisi kieroon jos ne poikkeavat toisten ikäisteni tämän hetkisistä unelmista. Ehkä perheen perustamisesta vielä joskus kehittyy haave, jonka haluan itsekin kokea jonain päivänä, who knows? 

torstai 26. toukokuuta 2011

RIP

Mun veli kuoli toukokuun 22. päivä. Sain puhelun äidiltä vähän ennen yhtä. Kuulin heti äänestä, että nyt ei ollut kaikki hyvin. Sanat kuultuani pysähdyin hetkeksi. En osannut sanoa mitään. Yritin rekisteröidä sanoja ja ymmärtää mitä ne todella tarkoittivat. Kuulin vain äitini itkevän toisessa päässä ja mietin, että nyt se sitten tapahtui. Ja viimein kyyneleet nousivat itsellänikin pintaan.

Jollain tavalla olin jo asennoitunut kauan sitten siihen, että jonain päivänä näin saattaisikin käydä. Ehkä jonain päivänä saisin puhelun, että veljeni on kuollut. Eikä se hänen elämäntyyliinsä nähden olisi ollutkaan mikään ihme, eikä voi sanoa etteikö läheltä piti tilanteita olisi ollut jo lukuisia viimeisen viidentoista vuoden ajan. Voisi melkeinpä sanoa olevan ihme, että hän selviytyi näinkin pitkälle kaiken kokemansa jälkeen. Koko hänen elämänsä oli yhtä isoa hengellä leikkimistä, elämän ja kuoleman kanssa leikittelyä. Moni hyvä ystävä oli jo tippunut pelistä pois ja jäljelle jääneet kamppailevat varmasti vielä jatkossakin näiden kahden välillä. Veljen elämä oli niin kaoottista, levotonta ja ahdistunutta, että hän oli täysin hukassa itsensä kanssa. Ja loppuun asti hän yritti saada jonkun toisen tekemään parannuksen hänen puolestaan, hän koetti sysätä oman pelastumisensa toisten tehtäväksi eikä koskaan suostunut näkemään kunnolla sitä tosiasiaa, että ainoa joka hänet olisi oikeasti voinut pelastaa oli hän itse. Me muut olisimme olleet vain tukipilareina ja työntäneet häntä eteenpäin jos hän olisi todella tosissaan sitoutunut muuttamaan elämänsä suuntaa ja parantamaan itsensä, eikä vain ainoastaan meidän läheisten takia vaan nimenomaan hänen itsensä vuoksi. Mutta se oli liian pelottavaa hänelle; viinan, pillereiden ja kaman vetäminen oli niin tuttua ja turvallista, niin sanottuun normaaliin elämään tarttuminen ja kaiken alusta pitäen uudelleen omaksuminen taas oli liian pelottavaa. Hän ei ollut koskaan päässyt käsiksikään "normielämään" ja varmasti häpesi avuttomuuttaan sen suhteen, siksi pitikin näyttää, että hän oli kaikista kovin vetämään päänsä sekaisin, näyttää että tämä oli se osa-alue, jonka hän hallitsi eikä kukaan muu voinut häntä siinä ohittaa. Koko itsetunnon rakentuessa vain päihteiden varaan hän eli loppumattomassa oravanpyörässä, josta hän ei osannut tai uskaltanut hypätä pois. Veli oli ansassa päihteiden hallitsemassa maailmassaan ja vaikka monet kerrat oltiin lähdetty yrittämään erilaisia keinoja, joilla irtautua niiden otteesta, niistä jokainen tyssäsi alkuunsa sillä hänellä ei ollut kanttia sanoa ei sille ainoalle asialle, jonka avulla hän pääsi hetkeksi pakenemaan totuutta ja elämään sankarina päihteiden sumuttamassa todellisuudessaan. Hän todella oli hukassa, ja vaikka osa hänestä varmasti tahtoikin elää elämää, jota veljen ei olisi tarvinnut häpeillä ja olla ikäänkuin piilossa muiden katseilta, silti hän valitsi aina itselleen sen helpoimman reitin, sillä tavalliseen elämään tarttuminen olisi ollut hyppy tuntemattomaan, josta hän ei olisi selviytynyt "menettämättä kasvojaan".

Veljelle...

Mä toivon, että tiedät etten ole sulle vihainen ja että olit kaikesta huolimatta mulle rakas. Sä oot mun veli, mun ainoa veli. Mun rakkain vihollinen.
Olit jo niin väsynyt kaikkeen, kamppailemaan ja taistelemaan itsesi kanssa, että toivon et oot löytänyt vihdoin rauhan, toivon et sulla on hyvä olla missä ikinä ootkin. Vaikka oonkin saanut kokea paljon ikäviä asioita sun kauttasi, niin en voi unohtaa niitä kaikkia hyviä asioita mitä oon saanut myös kokea sun kanssasi. Tiedän et olin sun rakas pikkusisko, josta kerroit aina ylpeänä kavereillesi ja jos joku olisi joskus jotain mulle tehnyt niin olisit nirhannut sen samantien.
Sä oot vaikuttanut muhun hyvin monella tavalla, ehkä enemmän kuin kukaan muu. En tietäisi läheskään niin paljon musiikista ellet sä olis pistänyt mua kuuntelemaan pienestä pitäen ties mitä Led Zeppelinistä Frank Zappaan ja Pink Floydista Jimi Hendrixiin. Musiikki oli sulle kaikki kaikessa ja saan kiittää sua siitä, että siitä on tullut myös mulle yks tärkeimmistä asioista mun elämässä. Saan tosiaan kiittää sua paljosta, niin niistä negatiivisista kuin positiivisista asioista, sillä niiden ansiosta mä oon nyt se kuka mä olen. Ja sun vaikutusta mun elämääni ei voi kieltää millään tavoin.
Viime vuosina me ei oltu paljoa yhteydessä ja himasta muuton jälkeen mä otin tarkoituksella etäisyyttä, jotta pääsisin omassa elämässäni eteenpäin ja irti kaikesta siitä pahasta olosta mitä sain myös läpi elämäni kokea. Vanhemmat eli ja oli yhteydessä suhun sun viimeisiin päiviin asti ja niille tää onkin kaksinverroin rankempaa. Mä olin jo päästänyt susta irti monta vuotta sitten ja näin sua vain silloin tälloin porukoiden luona käydessä. Välillä ei puhuttu oikeastaan mitään toisillemme mutta joskus taas oli hauska heittää läppää ja naureskella yhdessä. Niitä hetkiä mun tuleekin ikävä, samoin kuin niitä aikoja kun oltiin joskus kuin parhaita kamuja, räkätettiin yhdessä telkun ääressä tai sä tarinoit mitä kaikkia kolttosia olitte pikkupoikina kavereiden kanssa tehneet.

Ainoa mitä toivoin oli et olisit kyennyt itsenäistymään ja pystynyt tehdä asioita edes jokseenkin normaalisti, mutta niin monien pettymysten jälkeen en kuitenkaan odottanut mitään kummoisia tapahtuvan. Me oltiin etäännytty ja melko ymmärrettävistä syistä, tuskin olisimme olleet tekemisissä ilman äitiä ja isää. Sä elit sun elämääsi ja mä mun. Viimeinen kerta kun mä vietin sun kanssas aikaa oli äitienpäivänä. Silloin oltiin kaikki hyvällä päällä ja hyvillä mielin vietettiin aikaa yhdessä. Oon onnellinen et se on mun viimeinen muisto susta, niin mä haluankin sut muistaa.
Äiti sanoi, että sä olit jo tosi väsynyt ja uupunut, enkä ihmettele yhtään. Musta tuntuu kuin sulla olisi ollut pitkäaikainen sairaus, jota vastaan taistelit mutta se vei lopulta pisimmän korren. Onneksi lähdit rauhassa ja nukuit pois ilman kipuja.
Meidän tulee sua ikävä.

Lepää rauhassa, Mika.

perjantai 25. helmikuuta 2011

Ruma ankanpoikanen.

Mä näin aikoinani peilissä todella ruman tytön. En kestänyt katsella sitä, näin vain virheitä joka puolella sen kehoa ja kasvoja. Sillä oli maailman isoin nenä, hirveät hampaat, jykevä leuka, pömppömaha, lättäperse ja ties mitä kaikkea kuvottavuuksia. Se oli ruma, niin ruma, että tuntemattomatkin sanoivat sen ääneen ohi kävellessään. Se tosissaan kuvitteli, että nenäleikkaus olisi hänen ainoa pelastuksensa tulla jonain päivänä hyväksytyksi toisten silmissä. Se löysi meikit ja opetteli käyttämään niitä, eikä pystynyt enää sen jälkeen olemaan ihmisten ilmoilla ilman ehostusta. Sen itseluottamus oli kiinni niistä.
Ajan kanssa maisema vaihtui ja ympärillä pyörineet ilkeät korppikotkat katosivat. Se ruma ankanpoikanen alkoi viihtyä nahoissaan ja hyväksyä itsensä kun kerta muutkin tekivät niin. Sen arvo ei ollut enää mitattavissa ulkonäöllisten asioiden kautta, vaan se mitä löytyi sisältä oli paljon merkityksellisempää. Yhtäkkiä ne asiat, jotka olivat ennen olleet piilossa ulkokuoren alla alkoivat pikkuhiljaa puskea näkyviin, ja ankanpoikanenkin löysi hyviä puolia itsestään. Sille piti vain antaa mahdollisuus, jotta se voisi kokeilla siipiään ja tuntea olonsa vapaaksi.

Kauneus on kaksipiippuista. Sitä ihannoidaan ja arvostetaan ehkä jopa enemmän kuin älykkyyttä. Kauniit ihmiset saavat helposti sen mitä haluavat, heidät huomioidaan ja heitä palvotaan. Kauniita ihmisiä seurataan, matkitaan, kadehditaan ja hullua kyllä, heillä on valtaa. Kauniit ihmiset ovat suosiossa ja heidän paikkaansa havitellaan, he huokuvat itsevarmuutta ja menestystä. Kauniit ihmiset ovat asettaneet standardit, joihin muut vertaavat itseään ja tuntevat huonommuutta, jos eivät yllä samalle tasolle.
"Haluatko Kylien herkkupepun, liity kuntosalin jäseneksi! Hanki silarit ja ole kuin Scarlett! Näillä tuotteilla teet itsestäsi uuden JLon!" Ja niin kauneudella lyödään rahoiksi. Meille sanotaan ja osoitetaan mikä on kaunista ja mikä ei, ja sitä on tavoiteltava hinnalla millä hyvänsä.
Mutta mitä kauneus oikeasti on? Minulle todellinen kauneus ei näyttäydy perinteisten kauneusihanteiden muodossa esteettisenä ja symmetrisenä täydellisyytenä. Ihminen voi olla ulkonäöllisesti henkeäsalpaavan kaunis sen perinteisessä merkityksessä, mutta se ei välttämättä tee hänestä kuitenkaan oikeasti kaunista. Jos kyseinen henkilö on muuten äärimmäisen pinnallinen, ylimielinen, ilkeä, tuomitseva tai yleisesti ottaen täysi kusipää, se tekee hänestä ruman. Oli sitten kuinka säihkyvät silmät tai iskunkestävät vatsalihakset, jos sisältä löytyy vain mätää, se tekee ihmisestä vastenmielisen.

"This is how I look without makeup
And with no bra my ninny's sag down low
My hair ain't never hung down to my shoulders
And it might not grow
Ya' never know

But I'm clever when I bust a rhyme
I'm cleva always on ya' mind
She's cleva and I really wanna grow
But why come you're the last to know"

Persoonallisuus on kaunista. Haavoittuvaisuus on kaunista. Epätäydellisyys, rehellisyys, hyvä sydän on kaunista. Se, että on sinut itsensä kanssa heikkouksistaan huolimatta, se on myös kaunista. Sen sijaan, että meille asetetaan paineita olla jonkin näköisiä tai kokoisia, meidän pitäisi ymmärtää kauneuden olevan jo valmiiksi meissä itsessämme ja jokaiselle on annettava mahdollisuus sen löytämiseen. Ja mikään ei voisi olla parempi lahja toiselle kuin antaa hänen olla juuri sellainen kuin on virheineen kaikkineen. Jos ihmiset osaisivat ottaa toisensa vastaan ilman ennakkoluuloja ja pinnallisia vaatimuksia, vältyttäisiin hyvin paljolta pahalta ololta, masennukselta ja itseinholta.Vanhan tutun sadun ruma ankanpoikanen loi vääristyneen kuvan itsestään toisten puheiden ja pilkan takia, eikä pitänyt itseään minkään arvoisena. Ja niitä tosielämän ankanpoikasia on maailma pullollaan, minä mukaanluekien, odottamassa epätoivoisesti, että jonain päivänä joku todella näkisi heidät.
Minun onnekseni löysin itselleni oikean paikan, jota ympäröi hyvät ihmiset. Ja he tekivät minusta tietämättään monen vuoden näkymättömyyden jälkeen taas näkyvän ihmisen. Ei minusta ihan sitä sadun heimaisevaa joutsenta tullut, mutta mukiinmenevä sinisorsa ainakin. Ja niin itsetuntoni uudelleen rakentuminen sai ensiaskeleensa.
Elämä on paljon helpompaa kun myöntää itselleen olevansa keskinkertainen. Se ei ole lainkaan huono juttu, vaan realistisempaa kuin täydellisyys. Ja sen hyväksyminen vie turhat paineet sekä täydellisyyden tavoittelun mennessään, ja auttaa elämään tässä hetkessä niiden puitteiden kanssa, jotka sinulle on suotu. Suuren esikuvani Erykah Badun sanoin:"I'm good enough." Kyllä, tarpeeksi hyvä ja se riittää.

tiistai 22. helmikuuta 2011

How u doin'?

Onko flirttailu sallittua? Ja nyt meinaan siis lähinnä parisuhteessa. Kun se flirttailu kohdistuu parisuhteen ulkopuolisiin henkilöihin, you know?

Mä en itse pysty oikein käsittämään sitä. Kyllähän pieni flirtti puskee läpi tiedostamattakin ihmiseltä kuin ihmiseltä oli ne sitten sinkkuja tai varattuja, jos pikkuflirttailuun lasketaan hymyily sun muu. Ehkä pitäisikin kysyä et mikä on flirttiä ja mikä ei? Itse en koe flirttailevani jos heitän miespuolisten kavereiden kanssa läppää ja hymyilen perusystävällisesti ihmiselle kuin ihmiselle. Jos joku tuntematon häiskä tulee selkeä pokausmoodi päällä klubilla jubailemaan niin voin ihan hyvin jutella kohteliaasti takaisin, mutta teen myös yleensä varsin selväksi olevani varattu, jos tyypin eleet ja löpinät alkaa liikaa viitata siihen, että hän todella aikoo raahata minut matalaan majaansa kellon lyödessä puoli neljä. Itselläni ei ole mikään tarve flirttailemalla flirttailla miesten kanssa kun olen kerta varattu, en tahdo antaa väärää kuvaa itsestäni enkä myöskään loukata poikaystävääni moisella käytöksellä. En edes ole varma olenko sinkkunakaan sen erityisemmin flirttaillut, olen sen verran ujo tyyppi, että minun flirttailuni on jäänyt lähinnä silmäpelin tasolle tanssilattialla pyöriessä tai muuhun nykyisen mittapuun mukaan melko viattomaan toimintaan.

Mutta mites sitten pikkutuhman läpän heitto, pilke silmäkulmassa kiusoittelu, kohteliaisuuksien jakelu, poskisuukot ja halaukset? Miltäs ne toisten korvaan kuulostaa? Eritoten jos on kyseessä varattu henkilö? Vaikka sitä kuinka sanottaisiin, että ne ovat vain yleistä hauskanpitoa ja hyvän fiiliksen jakamista, silti se tuntuu jossain määrin epäilyttävältä. Enimmäkseen ehkä kunnioituksen puutteelta parisuhteen toista osapuolta kohtaan. Jep, ehkä arvata saattaa, että nämä aatokset kumpuavat taas omista kokemuksista ja hieman hävettää jopa myöntää, mutta oma poikaystäväni harrastaa kyseistä käyttäytymistä, eritoten päihtyneenä. Toista on kuitenkin hankala mennä tuomitsemaan mistään, sillä olen ajan kanssa ymmärtänyt hänen käyttäytyneen näin aina, jo ennen kuin mekään olemme tavanneet, ja hänellä on tapana naispuolisten ystäviensä kanssa heittää tuon tyyppistä hieman seksuaalisesti virittynyttä läppää, joka ei hänen mukaansa tarkoita mitään sen enempää. Ja kyllä, jopa aikamme raamatussa, eli Wikipediassa, flirttailu määritellään ihmisten väliseksi vuorovaikutukseksi, jota voidaan joissain tapauksissa harrastaa ajankuluksi ilman tavoitteita tai taka-ajatuksia ja joillekin se on luonnollinen tapa lähestyä toisia. Niin, mikäs siinä, ihan varteenotettavan kuuloinen selitys, mutta minkä takia se kuitenkin onnistuu vituttamaan niin saatanasti, kun oma poikaystävä heittelee kehuja ja kommentteja muille naisille ja osoittaa huomiota heille joskus jopa enemmän kuin omalle tyttöystävälle viihtellä ollessamme. Olenko minä vain niin vanhanaikainen ja ajatukseni rakkaudesta ja suhteista peräisin kenties ritariajoilta, vai olenko mahdollisesti ylitseampuvan mustasukkainen?

En ole koskaan aiemmin kelannut olevani mustis-tyyppiä, en ainakaan ennen tätä suhdetta. En ole toisen niskaan hönkivä kahlitsija ja haluan antaa toiselle hänen tarvitsemansa tilan ja omaa aikaa, jottei suhde tukehtuisi täysin. Mutta se edellyttää myös sitä, että pystyn luottamaan siihen, ettei hän tee mitään tyhmyyksiä tai asioita mitkä voisivat loukata minua ja vaarantaa suhteemme. Minun periaatteisiini kuuluu se, että kohtelen muita niinkuin haluaisin itseäni kohdeltavan ja siksi en halua rakkaimpani joutuvan pelkäämään, että tekisin jotain pahaa tai epärehellistä hänen selkänsä takana. En pysty kuvittelemaankaan, että ikinä tekisin jotain niin nöyryyttävää ja musertavaa toiselle kuin pettäisin häntä, en vain pystyisi elämään enää itseni kanssa sellaisen jälkeen. Ja todella toivon, ettei minullekaan tehtäisi niin, sillä se hajottaisi minut täysin palasiksi, enkä tiedä kuinka enää siitä palautuisin. Minun on muutenkin ollut aina vaikea luottaa ihmisiin, niin miten pystyisin moisen jälkeen luottaa enää kehenkään. Se tuhoaa suhteen täysin ja vie koko pohjan siltä. Ehkä ajan kanssa sen pystyisi antamaan anteeksi mutta unohtaminen onkin sitten täysin eri asia, mikään ei vain olisi enää ennallaan.

Mutta mitä tulee siihen flirttailuun, jota ei edelleenkään pitäisi sekoittaa pettämiseen, niin miksi se järsii minua sisältä niin paljon? Huono itsetunto? En usko siihen, että poikaystäväni flirttailusta huolimatta minä olisin se ainoa ketä kohtaan hänellä on erityisiä tunteita? Pelkään jonkun toisen syrjäyttävän minut (eikä olisi edes ensimmäinen kerta kun niin kävisi, jos kelataan "mieshistoriaani" taaksepäin)? Myönnän, että minulla on paljon aikaisemmista jutuista kertyneitä pelkoja ja traumoja ja ne kummittelevat päässäni koko ajan. Ensimmäistä kertaa minulla on suhde, jonka todella haluaisin onnistuvan ja kundi, jota oikeasti rakastan. Minulla on siis paljon pelissä ja myös paljon menetettävää jos jotain ikävää tapahtuu. Siksi olen niin varuillani muiden naisten suhteen ja pysyn varpaillani, jotta onnistuisin ennakoimaan takaiskut ennen pahinta pudotusta. Suhteen alussa nämä pelot ja heikkoudet olivat paljon pahempia ja olen onnistunut rauhoittumaan paljon niistä ajoista, mutta silti aina aika ajoin itsehillintäni pettää kun tunnen jonkun uhkaavan minua. Eikä se auta asiaa, että poikaystäväni tietää minun tulevan helposti mustasukkaiseksi ja joskus hän jopa yrittää ikäänkuin lietsoa sitä ihan vain testatakseen minua ja jollain kummallisella tavalla koettaa osoittaa minulle pelkojeni olevan turhia. Se ei ole reilua, ja ottaa aivoon, että hänen ei tarvitse pelätä minun kohdallani mitään. Hän luottaa minuun 100-prosenttisesti, sillä osoitan käytökselläni ettei hänen tarvitse olla huolissaan minun lähtevän muiden miesten matkaan, hän on ainoa kenet näen ja muilla ei ole saumaa suuntaan eikä toiseen. Luottamus tulisi ansaita, mutta minun on pakko sanoa, että muiden muijien kanssa avoimesti flirttaileminen ei ainakaan minun luottamustani häntä kohtaan paljoa kasvata vaan lähinnä syö sitä vain pois. Se loukkaa ja saa minut tuntemaan itseni riittämättömäksi. Ja näistä aiheista on kyllä keskusteltu ties kuinka monta kertaa ja aina päädytty ratkaisemattomaan riitaan, sillä meillä kahdella on täysin erilaiset näkemykset flirttailusta. Olen oppinut sietämään sitä jossain määrin, mutta en jaksa loputtomiin asti katsella vaivaantuneena vierestä kun kundi myhäilee ja heittää härskin puoleista läppää muille naikkosille, olivat ne sitten kuinka frendejä vaan, mutta en minäkään heitä toista sukupuolta edustaville frendeilleni vastaavanlaista läpyskää. Ehkä se olen vain minä, jolla on ongelma ja paskaa päässä, kun muita ympärillä olevia ei tunnu moinen häiritsevän. Se on Sipuli, neiti Siveyden Sipuli sitten tästä eteenpäin. Hmph.

torstai 10. helmikuuta 2011

Never say never.

Mua pelottaa. Mun silmiä särkee ja kirkkaat valot tuottaa tuskaa. Ne oireilee erikoisin tavoin, eikä mulla ole ennen ollut vastaavanlaisia ongelmia silmien kanssa. Päässä pyörii vaan kysymyksiä; mitä jos mun silmät rappeutuu, mitä jos mä menetän mun näön? Mitä mun elämä olisi sen jälkeen jos mä tulisin sokeaksi? Kuinka alas sitä romahtaisi ja miten sieltä pystyisi muka koskaan palata takaisin? Elämä on niin visuaalisesti painottunutta, että kaikki menisi täysin uusiksi, kaikki pitäisi opetella uusin tavoin. Asiat joita pitää itsestäänselvinä, ei olisikaan enää niin yksinkertaisia. Kaikki kokeminen olisi vain kuulon ja kosketuksen varassa, tuntuisi kuin eläisi pimeässä. Enää ei näkisi ystävien ja läheisten kasvoja, ei voisi tehdä itselle normaaleja asioita ilman, että tuntisi itsensä avuttomaksi. Enää ei mentäisi kavereiden kanssa leffaan, tai läheteltäisi hassuja viestejä Facebookissa, enää ei kuljettaisi leppoisasti rinta rinnan vaan toista kärsivällisesti mukana taluttaen. Mä en kestä ajatusta olla riesana toisille tai etten pystyisi selviytymään asioista itsenäisesti, se aiheuttaisi todella rajua turhautuneisuuden tunnetta, jota mun olisi vaikea käsitellä.

Joskus sitä ei osaa edes kuvitellakaan minkälaistä elämä todella on niille, jotka yllättäen vammautuvat tai sairastuvat, eivätkä pysty enää palautumaan tottumaansa noin vain tai mahdollisesti enää koskaan. Miten vaikeaa siitä tilanteesta on oikeasti kuntoutua edes siihen pisteeseen asti, että pystyisi selviytymään arjesta kiitettävästi omaan tilaansa nähden. Kuinka hankalaa olisikaan hyväksyä se tosiasia, että viettäisi lopun elämänsä pyörätuolissa tai ei enää kykenisi kuulemaan mitään. Kuinka paljon sosiaalinenkin elämä muuttuisi, miten lähipiiri suhtautuisi vammautuneeseen/sairastuneeseen ystäväänsä. Säälien, paapoen? Ketkä heistä kaikkoaisivat eivätkä osaisi kohdata toista enää niinkuin ennen? Ja miten kävisi parisuhteen? Olisiko reilua pyytää toista jäämään vierelle jos tietäisi, ettei kykene tarjoamaan yhteistä "normaalia" tulevaisuutta, vaan tulevaisuuden joka aina tavalla tai toisella pyörisi toisen osapuolen ns. erityistarpeiden ympärillä. Ja tuntisiko pariskunnan terveempi puolisko syyllisyyttä siitä, jos hänen voimansa ei riittäisi huolehtimaan toisesta tai tapahtunut muutos olisi vain liian kova pala purtavaksi? Olisiko oikein päästää toinen vapaaksi, jotta tämä voisi jatkaa elämäänsä ja mennä eteenpäin eikä kahliutuisi eräänlaiseksi hoitajaksi toiselle?
Satuin vähän aikaa sitten näkemään jakson Amerikan Idolia ja siinä eräs nuori mies toi koetilaisuuteen mukanaan kihlattunsa, joka oli halvaantunut onnettomuudessa, eikä kyennyt enää liikkumaan ja hyvin vaivalloisesti edes puhumaan. Oli niin sydäntäsärkevää katsoa ja kuulla kuinka nuorukainen kertoi tytön vammautuneen 2 kuukautta ennen heidän suuresti odottamia häitään ja nyt poika hoitikin pyörätuolissa istuvaa kihlattuaan vanhempiensa avustuksella. "Miten voisin jättää hänet nyt kun hän tarvitsee minua kaikista eniten?" Niin, kuinka kukaan voisi jättää omaa rakastaan noin vain tapahtuneen jälkeen, mutta silti tuntuu karulta ajatella, että poika olisi koko loppuelämänsä hoitajana tytölle. Voiko rakkaus riittää enää siinä vaiheessa?

Näitä asioita tulee tuskin kelailtua hirveästi ellei itselle tai lähimmäiselle satu jotain joka pysäyttäisi ajattelemaan. Sitä kuvittelee kuitenkin olevansa jollain tapaa kuolematon, ettei itselle voisi käydä mitään. Se tässä elämässä onkin niin hassua, ettei koskaan voi sanoa koskaan ja mitä vaan voi tapahtua. Elämä osaa yllättää aina kun sitä vähiten odottaa niin hyvässä kuin pahassa.
Mun itseni pitää nyt vain ottaa rauhallisesti ja katsoa mitä tapahtuu, toivon mukaan vaivani on korjattavissa. Jännä vaan kelata, ettei tämäkään olisi mahdollista ilman että näkisin. Siis kirjoittaminen, se ainoa tapa jolla pystyn purkamaan syvimmät ja ikävimmät tunteet pois sisältä. Niin moni asia vietäisiin pois, jos näkö lähtisi. Siksi sitä ei pidä ottaa itsestäänselvyytenä, ei mitään, eikä ketään.

lauantai 29. tammikuuta 2011

Ilkeä sisarpuoli.

Ikäväkseni on todettava, että multa löytyy sellainen. Mua 16 vuotta vanhempi, isän ensimmäisestä avioliitosta. Kuulin asiasta vasta n. 10-vuotiaana, faijalla oli mennyt välit täydellisesti poikki ex-vaimoonsa eikä asiasta koskaan oikein puhuttu sen erityisemmin. Mä olin just pääsemässä ylioppilaaksi kun ekaa kertaa varsinaisesti tavattiin, broidi oli ottanut häneen yhteyttä kirjeitse ja sovittiin sisarusten kesken tapaaminen. Se tuntui alkuun melko kummalliselta, mulla oli isosisko, jota en tuntenut millään tavalla. Me alettiin pikkuhiljaa pitämään yhteyttä, käytiin syömässä ja kahvilla aina silloin tällöin, opittiin tuntemaan toisiamme. Se tuntui kivalta ja olin iloinen, että sain vihdoin "kadonneen" sisareni elämääni. Meillä oli melko suuri ikäero välillämme, mutta siskoni oli nuorekas ja menevä Sinkkuelämää-tyyppinen nainen, joka tykkäsi käydä klubbailemassa ja viettää railakasta yöelämää. Toisinaan tunsin olevani ihan pentu hänen vierellään, minä rennoissa, kundimaisissa kledjuissani ja hän sähäköissä leopardikuvioisissa housuissa ja pikkutopeissa. Poikkesimme paljon toisistamme, mutta löytyi meistä myös tietynlaisia samoja piirteitä, mitkä tulivat varmasti isän puolelta. All in all, olin ylpeä siitä, että sain ensimmäistä kertaa elämässäni sanoa minulla olevan sisko ja oli hienoa, että tulimme niinkin hyvin toimeen.

Viiden vuoden ajan meidän välimme olivat hyvät, kävimme kuukauden tai parin välein danssailemassa ja syömässä, juttelimme miehistä ja elämästä. Lähdimme hänen ehdotuksestaan yhteiselle etelänreissulle, jonka ajattelin olevan hyvä tapa syventää sisarsuhdettamme, jakaa yhteinen kokemus, jota voisimme muistella vielä monen vuoden päästä. Matkakohteemme oli Mallorca, paikka jossa systeri oli jo monesti käynyt ja kehui siellä olevan ihania rantoja ja loistavia biletyspaikkoja. Luotin siskon sanaan ja niinpä lähdimme iloisin mielin matkaan. Mutta little did I know, että tästä unelmien rantalomasta tulisikin piinaavin viikko miesmuistiin, tai uskaltaisinko sanoa koskaan elämäni aikana.

Heti hotellille päästyämme jokin muuttui, lennon aikana vielä hyväntuulinen ja innokas systeri muuttuikin sekunnissa määräileväksi ja piikitteleväksi tyranniksi. Kaiken piti olla tiptop ja mennä hänen mielensä mukaan, jatkuvaa pilkunnussintaa asiasta kuin asiasta ja jos vähääkään yritin olla eri mieltä jostain niin hänellä napsahti, oli turha sanoa omaa mielipidettä, koska hänen vaihtoehtonsa oli joka tapauksessa se ainoa oikea. Olin niin järkyttynyt yllättävästä mielialan muutoksesta, että kuljin häntä koipien välissä hänen perässään ja yritin selviytyä hengissä koko viikon ajan ilman pahempia konflikteja. En pystynyt rentoutumaan missään vaiheessa, jännitin jokaista sanaani ja liikettäni, koska tunsin saavani vain arvostelua osakseni tein sitten mitä tahansa. Hän kyykytti minua kommenteillaan ja piti minua täysin jälkeenjääneenä. Hän piti minulle oppitunteja päivänselvistä asioista eikä luottanut ollenkaan siihen, että osaisin tehdä yhtään mitään. Hän päti vähän väliä lääketieteellisillä termeillä (sairaanhoitaja ammatiltaan), kehui olevansa niin suurisydäminen ja osaavansa ajatella koulutuksensa ansiosta paljon laajemmin kuin kouluttamattomat ihmiset, heitti äärimmäisen pinnallisia ja ikäviä kommentteja toisten ulkonäöstä ja oli lähes hysteriaan saakka tarkka hygieniasta ja omasta ulkoisesta olemuksestaan. Kaiken piti olla täydellistä, mikään ei saanut falskata ja minun oli pakko myös tähdätä samaan.

Eikä tässä vielä kaikki, se mitä jouduin jaksamaan päiväsaikaan ei ollut mitään verrattuna siihen mitä yöelämä toi tullessaan. Jo ensimmäisenä iltana ymmärsin tulleeni helvettiin, mesta oli täynnä kännääviä parikymppisiä brittejä, jotka olivat lähteneet metsästämään joko munaa tai piparia ja soidinmenot suoritettiin jossain niistä tuhansista paskabaareista, joissa soi täydellä volyymilla paskadance-musiikki särisevistä paskakaiuttimista. Halusin vain vajota maanrakoon tai hukuttautua vessanpönttöön tajutessani, että tätä tämä tulisi olemaan kaikki ne seitsemän päivää, jotka olin vankina tällä neonvaloilla, äpäröinnillä ja kiimalla täytetyssä rantakaupungissa. Systeri oli aivan täpinöissään meiningistä ja riipaisi mojovat gänät suoraan alkuun, minä sinnittelin klubilla sen minkä pystyin ja lähdin jo edeltä takaisin hotellille nukkumaan ja selviytymään shokistani. Heräsin viideltä yöllä siskon raahautuessa takaisin huoneeseen skottilaisen mallipojun kanssa. Onneksi heidän kahden lemmenyönsä ei päässyt kunnolla edes alkuun systerin rynnätessä kylppäriin laattamaan. Ja oi autuutta, oksut eivät ihan pönttöön asti yltäneet vaan osuivatkin mukavasti lattiaan, siis vain ja ainoastaan lattiaan. Järkyttynyt mallipoju katseli isoilla bambin silmillään tätä aina niin pedanttia ja täydellistä siskoani, joka huusi ja mongersi vittusaatanaa oksennuksessaan istuen. Näky oli mitä säälittävintä ja vitutus oli huippulukemissaan, eikä anteeksipyyntöä tai minkäänlaista katumusta kuulunut hänen osaltaan seuraavana päivänä. Eikä tämä jäänyt ainoaksi kerraksi matkan aikana kun vastaavaa tapahtui.

Meidän pikkulomailumme osoitti karvaasti mitä siskoni todellisuudessa oli ja sai minut ottamaan häneen roimasti etäisyyttä, en osaa suhtautua häneen enää samalla tavalla kuin ennen. Haluaisin pitää kohteliaat tai edes muodolliset välit häneen, mutta se on hankalaa sillä tunnen hyvin suurta vastenmielisyyttä edes ajatuksesta, että viettäisin yhtään enempää aikaa hänen kanssaan. Tapa, jolla hän käyttäytyi minuakin kohtaan oli niin myrkyllistä ja itsetuntoa nakertavaa etten halua sellaisia ihmisiä lähelleni. Siskoni ei selkeästi näe omassa käytöksessään mitään vikaa ja on varmasti omalta kohdaltani typerää ja hiukan raukkamaistakin etten mennyt sanomaan suoraan mitä ajattelin hänestä. Tiedän, että se olisi rikkonut välimme totaalisesti, mutta toisaalta ovat ne nytkin jo pysyvästi tulehtuneet kyseisen kokemuksen nojalta, joten mitä menettämistä siinä olisi ollut. Hän osaa olla myös sen verran pelottava ja ilkeä, etten suoraan sanottuna uskalla sanoa hänelle mitään. Nyt vain välttelen ja yritän pysyä kaukana. En olisi uskonut, että saduissa saattaa sittenkin piileä totuuden siemen.

tiistai 25. tammikuuta 2011

Kuningas Alkoholi vs Bomstikidi 6-0.

"If it makes you happy, it can't be that bad.
If it makes you happy, then why the hell are you so sad?"

Nii-in, riippuvuus, ei se tee kenestäkään oikeasti onnellista. Jos sä olet sairaalloisesti riippuvainen jostain ja menetät kontrollin, kun se riippuvuus alkaa ohjaamaan sun tekemisiäsi ja elämääsi, kun sun elämäsi ei ole enää mitään muuta kuin se riippuvuuden kohde, ethän sä siinä vaiheessa ole enää vapaa vaan kahlittu johonkin, jota sä et itse pysty pitämään hallinnassa. Sä oot ikäänkuin vankilassa. Päihteet, pelit, netti, seksi, ruoka, syöminen, läheiset ja lista jatkuu... Ihminen voi periaatteessa olla koukussa mihin vaan jos siitä tekee pakkomielteen eikä pysty olemaan ilman sitä.

Meillä alkoi koulussa uusi kurssi, joka käsittelee päihderiippuvuutta ja sen haittoja. Kyseinen aihe koskettaa läheltä, vaikken itse käytäkään midistä, mutta olen aina ollut ja olen yhä tekemisissä päihteiden kanssa jatkuvasti. (No, kuka nyt ei olisi edes jollain tasolla elämänsä aikana.) Tunneilla käytyjen tilastojen mukaan päihderiippuvaisen ongelmat koskettaa keskimäärin noin 12 muun henkilön elämää siinä samalla. Opettajamme heitti kommentin, ettei riippuvuus ole koskaan ainoastaan käyttäjän oma henkilökohtainen ongelma vaan lähimmäiset sairastavat yhtä lailla hänen rinnallaan. Päihteiden käytöstä koostuva kärsimys on aina yhteinen, halusi sitä tai ei. Jotkut voi kelata, että mitä se streittari siellä nyt taas vinkuu kun ei ole koskaan vetäny perskännejäkään, mutta jengi ei ehkä osaa ajatella asiaa niin, että noin 21 vuotta päihderiippuvaisen kanssa saman katon alla asuneena, meitsi on myös toipilas. Enkä mä ole ainoa vaan koko meidän perhe on, ja se toipuminen jatkuu varmasti hautaan asti, etenkin kun kyseinen sekakäyttäjä ei edelleenkään ole osoittanut merkkejä haluavansa todella muuttaa tuhoontuomittua reittiään tai parantua riippuvuudestaan. Hänellä kun ei katsokaas ole ongelmaa, hänen pitäisi vain hieman vähentää. Vähentää my ass. Jos elämä ei pyöri muun kuin viinan, pamien ynnä muiden voimalla ja ei ole muuta tekemistä kuin kuosittaminen, eikä uskalleta lähteä ulos ovesta ilman rohkaisua niin hmmm, miksiköhän sitä sitten voisi kutsua? Täysin normaalia ja tervehenkistä 35-vuotiaan elämää?

Kyseisen kurssin ensimmäiset tunnit olivat kuin shokkihoitoa, päässä heittelehti ajatuksia ja aivot tuntuivat raksuttavan kuin formula-auton renkaat Monte Carlon kaduilla. Nyt puhuttiin asioista jotka olivat tahtomattani niin tuttuja, että tuntui abdurdilta, että niitä aiheita käytiin läpi koulussa. Asioita, joita minä olin aina pienestä pitäen tottunut pitämään sisälläni kun oltiin lähelläkään kouluympäristöä tai ylipäänsä missään kodin seinien ulkopuolella. Tottakai, oppituntien tarkoitus oli käsitellä asiaa ammatillisesta näkökulmasta mutta minuun ne kolahtelivat henkilökohtaisella tasolla kuin taivaalta putoavat puuhalot päähän. Ensimmäisenä päähäni iskeytyi tietysti broidini sekoilut, mutta ajatukseni alkoivat huolestuttavasti ajelehtimaan suuntaan mihin en olisi toivonut niiden suunnistavan varsinkaan päihderiippuvuudesta puhuttaessa.

En ole aiemmin halunnut ehkä myöntää itselleni, kuinka poikaystäväni päihteidenkäyttö vaikuttaa suhteeseemme. En ole suostunut myöntämään, että hänen alkoholinkäyttönsä olisi minulle mikään ongelma, enkä ole myöskään ennen ottanut siitä mitään paineita. Alusta lähtien oli selvää, että heidän piireissään vedetään reippaasti, kunnon lestit on elämäntapa ja hauskaa ei voi olla ilman sitä. Dokausta ihannoidaan ja hänen kulmillaan se on todellinen kansallislaji. Niin kauan kuin siitä ei muodostuisi vaikeuksia eikä se haittaa muuta elämää ja dokailu pysyisi ohjaksissa, niin se oli minulle ookoo. Minä en ole koskaan ollut mikään moraalisaarnaaja, vaan olen antanut kaikkien tehdä omat ratkaisunsa ja olettanut, että aikuiset ihmiset osaavat itse pitää huolta itsestään.

Viime aikoina olemme jatkuvasti olleet kinaamassa asiasta kuin asiasta ja kun alan miettimään tarkemmin riitojen alkuperää, juontavat ne joka kerta juurensa jostain mitä poikaystäväni on tehnyt tai kuinka hän on käyttäytynyt ollessaan kännissä. En haluaisi syyttää vain häntä riidoistamme, sillä olen yhtä lailla toisena osapuolena niissä, mutta jokaikinen riita saa silti alkunsa jotain kautta päihteiden takia. Esimerkkeinä vaikkapa se, että viina tuntuu tulevan aina ensin ja sitten vasta löytyy aikaa minulle tai että aina jossain tietyn asteisessa kännissä hän alkaa purkamaan minuun huonoja fiiliksiään vittuilemalla ja piikittelemällä, vaikka muuten ilta olisikin siihen asti sujunut hyvin. Parit viime viikonloput hän on dokaillut niin, että maanantai-aamun koittaessa on duuniin lähtö aiheuttanut tavallista pahempaa tuskaa huutavan darran takia, eikä ihme jos sunnuntaipäivänä on ollut pakko vielä raahautua parin päivän putken jälkeen vetämään valkovenäläisiä tasureiksi.

Sydäntä särkee sanoa, mutta jos tämä meno tulee jatkumaan pitkään, en tosiaan tiedä miltä meidän kahden tulevaisuus näyttää. Mies on jo kolmenkympin kynnyksellä eikä vauhti tunnu loppuvan, ja tavallaan ymmärrän sen vaikka se kuulostaakin kummalliselta. Jos kerta ympäristö ja kaveripiirit ovat opettaneet tähän elämäntapaan niin siitä luopuminen ei kyllä hevillä tapahdu. Eikä minulla ole oikeutta muuttaa tai pyytää toista muuttumaan, ellei hän sitä itse halua. Olen vain pikkuhiljaa herännyt toteamaan, ettei tämä melko roima alkoholin viihdekäyttö näytä enää olevan ihan niin hauskaakaan hänen mielestään, vaan lähinnä pakko, johon hän ajelehtii muun porukan mukana. Tai ainakaan siitä koituvat seuraukset eivät näytä tekevän onnelliseksi vaan vain huonovointiseksi ja alakuloiseksi. Mua suoraan sanottuna pelottaa, koska mä näen jo entuudestaan tuttuja merkkejä siitä kuinka viina ottaa vallan ja oma kontrolli katoaa. Ja se ei ole tuttua pelkästään broidin kautta vaan myös entisen poikaystävän taholta, joka teki monen kuukauden katoamistemppuja ja menetti itsensä niin täysin päihteille, että niiden seurauksena päätyi psykiatriselle parantamaan päätään. Mä en halua nähdä uudestaan ja uudestaan näin tapahtuvan ja mä tiedän ettei mun voimat välttämättä riitä nostaa toista ojan pohjalta.

Jos tässä on se mies kenen kanssa haluaisin viettää lopun elämääni ja sama meno jatkuisi vielä siinä vaiheessa kun skidit pörräilee jaloissa ja pitäisi uskaltaa ottaa vastuuta, niin miten meidän kävisikään? Isukki tinttaa paikallisessa ja äippä hyssyttää pentuja kotosalla? Mä en ikinä halua löytää itseäni vastaavanlaisesta tilanteesta, kasvattamassa yksin lapsia kun miehellä on liian kiire dokata.
Musta tuntuu, että oon lukossa koska en oikein osaa uskoa täysillä siihen, että poikaystävä tulisi muuttamaan tapojaan täysin, mutta mä toivon sydämeni pohjasta, että hän ymmärtäisi olla antamatta päihteille mahdollisuutta viedä häntä kokonaan mennessään. Mä voin ainoastaan sanoa mielipiteeni asiaan, mutta se tuskin auttaa mitään vaan aiheuttaa vain vastareaktion. Sitä on tullut yritettyä aiemmin toistenkin kohdalla, mutta aina olen jäänyt kakkoseksi kuningas alkoholille.